Yuki katsoi häneen totisena, mutta hänen kauneissa silmissään oli arka ja tuskallinen ilme, ja sitten alkoi hän soperrella jotain satua.
"Sukulaiseniko? Keitäkö he ovat? Minun esi-isät ovat tulleet kuusta. Minun sadat esi-isät ovat taistelleet leijonien tavoin ja voittaneet itselleen melkein puolet Japania — he ovat taistelleet päämiesten ja maan ylhäisten kanssa, ovat taistelleet keskenään. He on ollut ritareita, he on katkaisseet pään kaikilta, jotka on olleet heitä vastaan. Mutta vihastui jumalat suuresta verenvuodatuksesta. He minun esi-isiä rankaisi, he alensi ne samaan köyhyyteen kuin oli ollut se kunnianarvoisa kansa, jonka he oli hengiltä ottaneet. Paljon tuskaa, paljon surua sai huoneemme kärsiä. Kaikki ylhäisyys, kaikki ylpeily, kaikki komeilu ainiaaksi poissa. Kaikki, kaikki ympäri vaelsivat. He itkivät kuin hautajaisissa. Kukaan ei ollut onnellinen. Mahtavuuttaan ja rikkauttaan ei he takaisin saanut. Niinpä eräälläkin isällä oli suuri perhe kurjuutta näkemässä ja heidän joukossa tytär, kaunis kuin kuu, josta hänen sukunsa polveutui. Hän enemmän kuin muut itki. Oh, kaikki itki, itki, siksi kunnes silmänsä sammuivat.
"Jumalat alkoi surra. Yksi heistä eniten murehti. Hänkin oli kotoisin kuusta. Se jumala tuli alas Japaniin, synnytti paljon melua ja meni naimisiin sen vanhan esi-isän kauniin tyttären kanssa. Se kuun jumala on minun isä. Minä on puoliksi kuusta, puoliksi auringosta."
Yuki oli kaikessa tapauksessa luvannut hänelle tulla hänen kanssaan katsomaan sotaväen paraatia, mutta viime tingassa hän kuitenkin peruutti päätöksensä. Hän oli muka nähnyt sellaisen näytelmän monta, monta kertaa ennen. Hän oli sellaiseen väsynyt.
Jack vannoi, ettei hän lähtisi ilman häntä. Hän selitti, ettei mikään ollut mitään, ellei Yuki ollut hänen seurassaan. Nuori mies oli todellakin hyvin tyytymätön, mutta kuinka olikaan, kun Yuki oli aikansa liverrellyt hänelle ja hyväillyt häntä, oli hän yksinään matkalla juhlaan, ja häntä harmitti, ettei hän sittenkään ollut jäänyt kotiin.
Kadut olivat täpösen täynnä kirjavia väkijoukkoja. Jiurikishoja vilahteli siellä täällä, pienten ihmisten muodostamat ryhmät työntelivät toinen toisiaan, — pieniä miehiä, pieniä naisia, pieniä lapsia, pieniä kissoja ja koiria käveli ja juoksenteli toinen toistensa vieressä, ollen vaarassa joutua vaunujen alle, jotka nekin silloin tällöin olivat lähellä törmätä toisiaan vastaan. Liehuvia lippuja ja värikankaita lepatteli ja loisteli kaikkialla, ja koko kaupunki sykki juhlatunnelmaa.
Jack astui alas jiurikishastaan ja raivasi itselleen tien väkijoukkojen läpi juhlapaikalle. Hän saapui onnellisesti oikealle teltalle, joutuen pian innokkaaseen keskusteluun vanhojen ystäviensä ja tuttaviensa kanssa, kuten yleensä on tavallista, kun matkailijat tapaavat toisensa vieraassa maassa.
Saavuttuaan sotaväen paraatipaikalle, jossa jo oli sekä jalka- ja ratsuväki että tykistö, tuntui hänestä, kuin hän olisi äkkiä joutunut pois Japanista ja olisi jossain länsimaassa.
Sillä tuolla keisarillisella sotilasparaatilla ei ollut ollenkaan itämaista leimaa. Yhtä vähän huomasi itämaalaisuutta siinä meluavassa, kirjavassa väenpaljoudessa, jossa jokainen tahtoi voittaa toisensa arvossa ja ylhäisyydessä. Todellista japanilaista olivat vain varjot, lempeät lauhat tuulet, kaukaisten vuorten ja metsien aaltomaiset ääriviivat sekä puolikuut kansallislipuissa, joita liehui kaikkialla. Ja koska Jack oli kauan ollut eroitettuna muusta maailmasta, häikäisi tämä upeus ja säteily häntä tavattomasti. Kentällä oli seitsemäntuhatta miestä ja Mikadoa ympäröivät hänen kenraalinsa, henkivartijansa, ratsumiehensä ja lipunkantajansa; ja hän lähti sieltä jyrisevien hurraa-huutojen ja fanfaarien kaikuessa, jotka melkein tukahuttivat kansallishymnin säveleet, jota kaikki soittokunnat yht'aikaa soittivat.
Paraatin loputtua ei Jack lähtenytkään kotiin, vaikka hänen aikomuksensa oli heti palata. Muutamat hänen ystävänsä ja tuttavansa, jotka olivat tulleet Japaniin samalla laivalla kuin hänkin, veivät hänet juhlakulussa hotelliinsa, josta hän sitten lähti heidän kanssaan keisarillisiin kemuihin.