"Sinä et saa mennä ulos sateeseen. Sinähän olet aivan märkä, rakastettuni."
"Semmoista pikku sadetta", virkkoi Yuki. "Se ei minua vahingoita. Olen hakenut kaikkialta pikku satakieli parkaamme. Poissa! Ehkä kuollut! Kaikki kuolevat — linnut, kukat, ehkä — minäkin!"
Jack sulki kädellään hänen suunsa ja huudahti valittaen:
"Ah, älä puhu niin, Yuki!"
Samassa tuli sisään palvelijatar, tuoden tarjottimella heidän iltaruokansa, mutta ennenkuin tämä oli ehtinyt laskea sen kädestään, oli Yuki rientänyt ja ottanut sen häneltä.
"Mene, tyttö kiltti", sanoi hän: "Minä tahtoo itse tarjota milordille."
Ja Yuki polvistui hänen jalkojensa juureen, kuten geishoilla on tapana, pitäen tarjotinta käsissään, aikoen kannattaa sitä koko ajan kun Jack söisi, vaan tämä otti sen häneltä ja laski vieressä olevalle pöydälle. Hiljaa ja hellästi tarttui hän Yukin käsiin.
"Mikä sinua painostaa, Yuki? Sinun täytyy sanoa se minulle. Sinä salaat minulta jotain. Minkälaiseksi minun laululintuseni onkaan muuttunut! Minä en voi elää ilman sitä."
"Tekin olette kadottanut pikkuisen linnun!" lausui Yuki hiljaa ja hämillään. "Niinkuin minäkin kadotin satakieleni!"
"Minäkö kadottanut — minäkö kadottaisin sinut?" huudahti Jack tuskallisesti "Minä en ymmärrä sinua. Sinä et ole enää pitkään aikaan ollut kaltaisesi. Mikä sinua vaivaa, rakastettuni? Minä kaipaan sinun nauruasi ja lauluasi. Sinä olet nykyisin aina vain surullinen. Sinun silmäsi ovat aina kosteat." Hänen äänensä värähteli. "Sano, tarvitsetko — tahdotko saada rahaa, Yuki? Tiedäthän, että voin antaa sinulle mitä sinä vaan ikänä tahdot."