Taro Burton.
Vasta silloin kun Jack Bigelow tapasi vanhan ylioppilastoverinsa avautuivat hänen silmänsä oikein huomaamaan, että hän oli todellakin kolmen kuukauden ajan elänyt täydellistä haaveilu-elämää. Taro Burton — tuo totinen, vanha, rakas Taro! Jack kiirehti hänen luokseen ja puristi hänen kättään iloisesti ja poikamaisen vallattomasti.
Hän unohti silmänräpäykseksi kokonaan viimeiset kuukaudet ja oli taas entinen reipas, amerikalainen ylioppilas.
Taron oli täytynyt viipyä Amerikassa senvuoksi, etteivät hänen omaisensa olleet voineet lähettää hänelle matkarahoja ennenkuin vasta kuukausi sitten. Hän kertoi saaneensa kärsiä paljon vaikeuksia ja olleensa ahdinkotilassa, ja senjälkeen kun hän oli tuonut perille heidän yhteisten ystäviensä terveiset, tahtoi hän kuulla tarkalleen, mitä kaikkea Jackille sillä aikaa oli tapahtunut. Miksi hän ei ollut käynyt Taron omaisten luona, kuten oli luvannut? Mitenkä paljon hän oli ehtinyt nähdä Japania? Miksi hän oli niin harvoin kirjoittanut?
Jack Bigelow nauroi.
"Burton, vanha hyvä ystävä", virkkoi hän, "minä en ole välittänyt mistään koko Japanissa — en mistään koko maailmassa — lukuunottamatta yhtä ainutta ihanaa olentoa."
"No?" Taro tuli uteliaaksi. "Ja hän on —?"
"Minun pikku vaimoni."
"Sinun vaimosi!" Taro pysähtyi äkkiä. He kävelivät silloin Tokion suurinta katua.
"Niin", sanoi Jack ja naurahti suruttomasti. Kaikki hänen vihansa ja katkeruutensa nuorta vaimoaan kohtaan oli sillä hetkellä unohdettu ja anteeksi annettu.