Jack Bigelowin muulloin niin loistavat ja iloiset kasvot todistivat nyt kalvavaa tuskaa ja epätoivoa. Hän oli niin hermostunut, että hän saattoi tuskin minuutin aikaa pysyä hiljaa. Hän asteli rautatievaunussa edestakaisin, ja kun hän joskus hetkiseksi istahti, tapahtui se vain siksi, että hän sai silmäillä onnetonta ja kärsivää ystäväänsä. Taro näytti rauhallisemmalta, mutta Jack tiesi, että tuon itsehillinnän takana kyti hehku, joka tarvitsi vain pienen tuulen väreen leimahtaakseen hävittäväksi ilmiliekiksi.
Vihdoinkin he olivat perillä. Jack oli siis nyt toisen kerran tuossa pienessä kaupungissa. Kuu eivätkä lähdet valaisseet tietä, jota he astelivat, ja pilvistä putoili lumensekaista sadetta. Sanaakaan lausumatta he jättivät rautatievaunun ja yhtä vaiteliaina kulkivat sille palatsille, jonka Jack oli nähnyt jo aikaisemmin. Puutarhan ruosteinen veräjä narisi heidän astuessaan sisään ja nähdessään edessään tuon rapistuneen, vanhan rakennuksen, suurine parvekkeineen ja kaltevine kattoineen. Puutarhan keskellä oli pieni lammikko, joka sai vetensä jostain näkymättömästä lähteestä, ja josta vesi taas laski kiemurtelevana purona kauempana olevaan lahdelmaan. Lammen rannalla oli pieni vene sekä keskelle oli laitettu kaunis leikkisaari.
Vasta siinä Taro pysähtyi ja tuijottaessaan lammen kirkkaaseen pintaan todisti hänen katseensa rajatonta kauhua. Mitkä muistot mahtoivatkaan tällöin tunkeutua hänen mieleensä? Hän näytti aivan kuin olevan tukehtumaisillaan. Siinä ympäristössä olivat hän ja Yuki yhdessä kasvaneet. Pikku vene, pikku saari — molemmat olivat samat kuin ennen. Mikään ei ollut muuttunut — ainoastaan Yuki. Hänen huuliltaan kuului tuskallinen valitus.
Taro oli sisartaan seitsemän vuotta vanhempi, ja heidän välinsä oli aivan harvinaisen hellä. Kansallisuutensa vuoksi he olivat kasvaneet erillään toisista lapsista. Japanilaiset lapset olivat nauraneet heidän hiuksilleen ja silmilleen, jotka olivat samallaiset kuin Kirishitaneilla [kristitty]. Taro oli saanut taistella taistelunsa yksikseen. Hänestä kehittyi umpimielinen ja mietiskelevä poika, jolla oli tulinen ja kiihkeä luonne, ja joka hylkäsi jokaisen ystävyyssuhteen kotinsa ulkopuolella.
Saadessaan pienen sisaren oli hänen ilonsa aivan rajaton, ja hän tunsi sitä kohtaan mitä suurinta rakkautta, samaa, mitä hän itse niin jakamattomasti sai osakseen äidiltään. "Lumihiutale" syntyi silloin kun heidän englantilainen isänsä viimeisiä hetkiään makasi sairasvuoteella. Tuo pieni liekki leimahti palamaan samalla hetkellä, kun isän elämän tuli sammui ja häipyi suureen, hiljaiseen pimeyteen. Omatsu, heidän äitinsä, suri niin syvästi miehensä kuolemaa, että Yukin syntyminen häntä enemmän kiusasi kuin riemastutti. Taro oli kantanut siskonsa temppeliin ja hänen keksintöään oli myös nimi "Lumihiutale" (Yuki), sillä tämä oli syntynyt sellaisena päivänä, jolloin maa oli valkoisen lumen peitossa. Samaan aikaan oli myöskin huomattu hallaa, mikä muuten on perin harvinainen vieras siinä osassa maata. Yuki muistuttikin hyvin paljon lumihiutaletta, sillä hän oli pehmyt, valkea ja puhtoinen.
Mitenkä saattoikaan olla mahdollista, että kun hän nyt vuosien perästä saapui tälle paikalle, mistä hänellä oli kaikkein rakkaimmat muistonsa — niin, mitenkä olikaan mahdollista, että hänen, nähdessään jälleen nuo tutut paikat, täytyi tuntea mitä syvintä surua ja katkeruutta? Yuki oli ollut se kannus, joka oli pakottanut häntä pyrkimään eteenpäin — Yuki oli ollut hänelle kaikki kaikessa, koko hänen maailmansa!
Taro muisti, mitenkä heillä oli ollut tapana soudella pikku veneellä, ja mitenkä Yuki, tuo pieni "itsevaltiatar" oli istunut tuhdolla hänen edessään sekä kuunnellut hartaudella ja säkenöivin silmin hänen kertomustaan kalastajapoika Urashimasta ja tämän morsiamesta, joka oli lohikäärme-kuningattaren tytär. Ja kun hän oli lopettanut — ehkä sadannen kerran — oli Yukilla ollut tapana sanoa: "Kuulehan, Tarosama, minä olen prinsessa ja sinä kalastajapoika. Me soudamme sillä merellä, missä ei kesä koskaan kuole!" Ja hauskuttaakseen häntä oli hän kertonut siskolleen satuja toisensa perään, samalla kun he soutelivat sinne ja tänne aina siksi, kunnes aurinko alkoi laskeutua länteen ja heidän pieni äitinsä kutsui heitä tulemaan sisään.
Yksitoikkoisesti rapisi sade vihmoessaan lammen rantoja, ja veden pinta väreili hiljaa ja surumielisesti. Taro valitti jälleen ääneensä.
Koputettuaan eräälle suurelle ovelle ilmestyi sisältä muuan mieshenkilö, joka madame Omatsua kysyttäissä vastasi äreästi, että hän jo oli mennyt levolle.
Se ei merkinnyt mitään. Hänen tuli herättää hänet. Taro oli saanut takaisin puhekykynsä, ja hän antoi palvelijalle niin varmat määräykset, että tämä syöksyi suinpäin niitä täyttämään. He odottivat hetkisen yön hiljaisuudessa, vaan talosta ei kuulunut ääntäkään. Taro kolkutti oveen uudelleen, jolloin eräässä ikkunassa sytytettiin heikko valo ja palvelija pisti esiin päänsä. Hän pyysi heitä olemaan kärsivällisiä. Hän avaisi muutaman sekunnin päästä. Hän saapuikin pian, aukasi oven ja meni heidän edellään sisään takaperin ja yhtä mittaa syvään kumartaen, sillä talon emäntä oli käskenyt olemaan äärimmäisen kohtelias kaikille muukalaisille.