Ja niin olikin laita. Taro taisteli kuumehoureissa. Hän luuli näkevänsä pienen sisarensa polvillaan sänkynsä vieressä hyväilemässä ja rauhoittamassa häntä. Ja hän luuli vihdoinkin saavansa lepoa ja rauhaa. Mutta voi — juuri kun hän oli vaipumassa suloiseen uneen — näki hän pimeässä tumman olennon, joka lähestyi Yukia, kumartui hänen puoleensa, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja piti häntä vankina hellittämättömässä syleilyssä. Yuki puolustautui ja taisteli vastaan, ensin rajusti ja sitten heikosti, ja lopuksi herkesi hän kokonaan ponnistelemasta, ollen siinä hiljaa ja kalpeana. Tumma olento nosti hänet ylös ja kantoi pois. Vähän ajan perästä saapui olento takaisin ja Taro tunsi hänen hengityksensä kasvoillaan. Mies kumartui hänen puoleensa, ja pimeästä huolimatta tunsi hän hänet ystäväkseen Jack Bigelowiksi! Hän koetti tarttua häneen, heittäytyä hänen ylitseen, iskeä ja surmata hänet, mutta joku näkymätön voima pidätti häntä niin, ettei hän voinut liikuttaa jäsentäkään. Hän ei voinut liikuttaa sormeaan eikä silmäluontaankaan, ja koko ajan hän tunsi ystävänsä hengityksen, joka tunkeutui sisään hänen sieramiinsa ja tahtoi tukehuttaa hänet!
Jack katseli levottomana, minkälaista tuskaa Taro näytti kärsivän, ja hän kumartui hänen puoleensa korjaamaan tyynyä, että sairaan kävisi helpommaksi hengittää. Mutta kun hän koetti korjata nukkuvan asentoa, syöksähti veri Taron päähän, ja hän heräsi äkkiä horrostilastaan. Jack näki mielipuolisuuden hehkun noissa silmissä, jotka kamalina tuijottivat häneen. Raivostuneena ryntäsi sairas vuoteestaan ja heittäytyi Jackin päälle niin voimakkaasti, että he molemmat vaipuivat lattialle. Taro joutui hänen päälleen.
"Sainpa sinut käsiini — petturi — viettelijä —!" huusi hän, tarttuen käsillään Jackia kurkusta.
Hyökkäys oli niin äkillinen ja odottamaton, että Jack aivan hämmentyi. Pian hän huomasi, miten voimaton hän oli puolustamaan itseään. Hän havaitsi olevansa mielipuolen vallassa, jonka ruumiillisen voiman hän hyvin tunsi. Ei ollut ajattelemistakaan koettaa riistäytyä irti. Ainoa keino pelastumiseen oli tekeytyä tiedottomaksi. Mutta vaikeata oli kestää Taron hillitöntä puristamista. Väliin kuristi mielipuoli kovasti, väliin hän ikäänkuin hyväili kaulaa, väliin pisteli ja puserteli, kunnes hän taas tarttui siihen molemmin käsin. Hän leikki hänen kanssaan! Jack ei liikahtanut. Hän sulki silmänsä ja rukoili voimaa kestämään tuon kamalan hyökkäyksen.
"Mitä sinä olet tehnyt hänelle?" kuuluivat käheät kuiskaukset hänen korvaansa. "Minne sinä olet vienyt hänet? Haa, sinä vaikenet! Nyt olenkin saanut sinut vaikenemaan iäksi! Nyt olet kylmä, nyt et enää voi hengittää, et myöskään hymyillä etkä nauraa hänelle. Et ainakaan silloin, kun minä näin kuristan kurkkuasi. Kerran olit sinä minun ystäväni, ja minä rakastin sinua. Mutta nyt — nyt minä tapan sinut! Niin, minä tapan sinut näin — näin!"
Jack tunsi itsensä yhä väsyneemmäksi ja heikommaksi. Hänen päällänsä makaava olento tuijotti häneen kamalasti, ja siinä samassa hän melkein kadotti tuntonsa. Äkkiä hän oli kuulevinansa jonkun henkilön syöksyvän huoneeseen. Hän eroitti naisen kirkaisun, jota seurasi kamala nauru. Sen jälkeen hän ei nähnyt eikä kuullut enää mitään.
Herättyään tajuntaansa hän huomasi makaavansa vuoteessa. Muuan nainen oli kumartuneena hänen puoleensa, valellen kylmällä vedellä hänen ohimoitaan ja hyväillen häntä hellästi. Se nainen oli aivan Yukin näköinen ja hänen kosketuksensa tuntuivat samanlaisilta kuin Yukin, kun tämä kerran hänen ollessaan tilapäisesti sairas, oli häntä hoidellut ja hyväillyt. Tämä nainen ei kuitenkaan ollut Yuki; se oli hänen äitinsä. Hän oli herännyt sairaan huoneesta kuuluneeseen meluun, rynnännyt sisään ja nähnyt koko tuon kamalan kohtauksen. Japanilaiset naiset ovat yleensä urhoollisia; he voivat valittamatta kärsiä suuria ruumiillisia tuskia, eivätkä pelkää henkeään. Hän päästi vihlovan kirkaisun herättääkseen palvelusväen ja sitten koetti hän pienillä voimillaan saada miehet eroon toisistaan. Ensin oli Taro nauranut hänelle ja tehnyt vastarintaa, vaan kun hän oli huomannut hänen valkoiset kasvonsa irroitti hän äkkiä ja horjahti taaksepäin, tullen samassa järkiinsä jälleen.
Madame Omatsun huutoon heränneet palvelijat olivat rientäneet huoneeseen. Ystävällisesti ja sävyisästi johtivat he takaisin vuoteeseen sairaan nuorukaisen, joka nyt oli heikko ja taipuvainen kuin pieni lapsi.
Jack oli saanut arveluttavia vammoja. Tapaus sinänsä oli järkyttänyt hänen mieltään niin suuresti, että hänen täytyi maata vuoteessa useita vuorokausia. Lohduttavan enkelin tavoin oleskeli rouva Omatsu milloin toisen, milloin toisen sairaan vuoteen ääressä. Hän kutsui Jackiakin pojakseen ja olikin häntä kohtaan kuin todellinen äiti, joka ei koskaan lähestynyt häntä hellästi suutelematta hänen käsiään.