Lupaus.
Syksyinen, surumielinen maisema oli nyt pukeutunut kirkkaimpiin väreihin, punaiseen ja keltaiseen. Joulukuussa oli lunta ja hallaa, mitkä molemmat yleensä siihen aikaan ovat Japanissa harvinaisia, sillä joulukuu ei siellä ole mikään kylmä kuukausi. — Perheenemännät olivat vilkkaassa touhussa. Ulos asetettiin uudet riisikorsimatot ja kaikki nurkat ja komerot tomutettiin ja puhdistettiin, sillä japanilaiset valmistuvat jo kuukautta ennen ottamaan vastaan uudenvuoden juhlaa. Koko maa oli ikäänkuin herännyt uuteen eloon tämän tärkeän juhlan edellä.
Burtonin perheen asuma palatsi oli kuitenkin kaikelle tuolle hyörinälle täydellinen vastakohta. Siellä ei avattu ainoatakaan ikkunaa eikä ovea, mistä pilkekään uuden vuoden auringosta olisi päässyt sisään.
Kepeinä mutta tummina olivat kuoleman varjot saartaneet Burtonien palatsin. Siellä vallitsi ainainen, raskas painostus ja siellä liikuttiin hiljaa ja aavemaisesti. Jostain kaukaa kuuluivat heikot iltakellon kajahdukset, joiden suruisa kaiku suuresti muistutti kuolonkellojen ääntä. Tuuli suhisi ja huokaili, ja kaikki henkiolennot lauloivat palatsin ympärillä haikeita murhelauluja.
Yön lähestyessä heräsi kuoleva nuorukainen tajuntaansa ja silmäili ympärilleen väsynein, mutta kirkkain katsein — kohosipa heikko hymyilykin, tosin surumielinen, hänen sinertäville huulilleen. Alhaalta kuuluivat hänen korviinsa hiljaiset, valittavat äänet. Ne muutamat vanhat palvelijat, jotka olivat tulleet toimeensa jo ennen Taron syntymää ja jääneet paikalleen perheen onnettomuudenkin jälkeen, olivat nimittäin kokoontuneet yhdessä murehtimaan ja itkemään talon ainoan pohjan kohta koittavaa kuolinhetkeä.
Huoneen nurkassa olevalla pienellä alttarilla oli sureva äiti polvillaan. Hänen huulensa eivät liikkuneet, vaan hänen palavista silmistään saattoi päättää, että hän rukoili armoa jumalilta. Vuoteen viereen oli kumartunut Jack Bigelow, kasvot käsiin kätkettyinä. Luultavasti hänkin rukoili oman kansansa Jumalaa — sitä ainoata ja totista!
"Burton", virkkoi hän, huomatessaan sairaan liikahtavan, "sinulla on minulle jotain sanottavaa!" — Hän pyyhki hikipisarat ystävänsä otsalta.
"Sisareni — ", alkoi Taro hiljaa ja vaivalloisesti.
"Vaimoni —" kuiskasi toinen särkyneellä äänellä, ja kun Tarolla näytti olevan vaikeata puhua enempää, pani Jack suunsa aivan hänen korvansa kohdalle.
"Burton, meidän surumme on yhteinen! Kaiken sen nimessä, mitä minulle on pyhää, minä vannon, etten lopeta etsiskelyjäni ennenkuin olen löytänyt Yukin. Mitään ei säästetä, ei vaivoja eikä rahaa. Minä en suo itselleni pienintäkään lepoa ennenkuin olen löytänyt hänet. Jumalan nimessä! Minä lupaan hyvittää kaiken sen vääryyden, mitä olen tehnyt sinulle sekä sinun — ja minun —!"