Taron hautajaisissa sai Jack Bigelow tutustua vaimonsa omaisiin. Hän ei ollut voinut aavistaakaan sellaista sukulaisten paljoutta. Heitä saapui joka puolelta maata, serkkuja, setiä, tätejä, vieläpä vanha isoäiti ja iso-isäkin, joista ensinmainittu oli jo aivan vanhuuden heikko ja sokea. Kaikki nämä asettuivat pitkään riviin ja itkivät todellisia tai teeskenneltyjä kyyneleitä sekä mutisivat rukouksia vainajan sielun hyväksi.
Muutamat heistä olivat rikkaita, korkea-arvoisia ja huomatuita henkilöitä Japanissa; he olivat kohteliaita ja hyväntahtoisia ja näyttivät saapuneen vain muodon vuoksi ja kunnioittaakseen surevaa äitiä. Suurin osa heistä oli kuitenkin entistä, syrjäytettyä ylhäisöä, joka kuitenkin käyttäytyi arvokkaasti, jopa ylpeästikin.
Kaikki katselivat Jackia totisin, epäilevin silmin, mikä on ominaista yläluokan japanilaisille. He eivät kuitenkaan ilmaisseet mitään hämmästystä tai mielipahaa hänen läsnäolonsa johdosta. Kukaan ei nimittäin edes tietänyt, missä suhteessa hän oli Burtonin perheeseen; he luulivat häntä vain Taro-vainajan ystäväksi. Mutta pingotetussa ja hermostuneessa mielentilassaan luuli Jack, että kaikki alinomaa tuijottivat häneen ja pitivät häntä vastenmielisenä vieraana, jonka he tiesivät olevan syyn perheen onnettomuuteen.
Kun hautajaiset olivat ohi ja sukulaiset ja tuttavat hajaantuneet kukin taholleen — kun hän nyt oli vain kahden Omatsun kanssa, valtasi hänet tavaton hermostuminen ja ahdistus. Suuressa palatsissa vallitseva hiljaisuus ja yksinäisyys painostivat häntä. Hän olisi melkein mieluummin kuunnellut palvelijain iso-äänistä valitusta — mutta sekin oli lakannut ja häipynyt vainajan kera olemattomiin. Nyt oli autiota ja kuoleman hiljaista kuin haudassa.
Omatsukin, joka sankarillisella kärsivällisyydellä oli kestänyt nuo surun päivät, oli nyt, kun kaikki oli ohi, aivan lamautunut ja epätoivoinen. Hänen koko olentonsa vapisi, ja kun Jack lähestyi ja lohdutteli häntä, heittäytyi hän tämän käsivarsille ja itki kuin pieni lapsi. Jack koetti lausua rohkaisevia sanoja, vaan kyyneleet tukahuttivat hänenkin äänensä.
Huonolla japaninkielellä — sitä oli Yuki hänelle opettanut — koetti hän saada Omatsulle selväksi, että tästä lähtien olisi hänen elämänsä tehtävä suojella häntä ja pitää hänestä huolta aivankuin omasta äidistään. Vaikkei hän ollutkaan sen arvoinen, tahtoi hän kuitenkin parhaansa mukaan täyttää hänen kuolleen poikansa paikan. Sen jälkeen kertoi hän Tarolle antamastaan lupauksesta, että hän etsisi Yukia siksi kunnes hän viimein löytäisi hänet ja sitten tekisi hän Yukin hyvin onnelliseksi. Tahtoisiko Omatsu seurata häntä?
Tämä tahtoikin ehdottomasti lähteä hänen mukaansa, vaan ei kuitenkaan voinutkaan täyttää aikomustaan. Hänen terveytensä, joka aina oli ollut vankka, oli nyt kuitenkin murtunut, ja Jack saattoi hänet hänen vanhempainsa luokse. Ennen lähtöään kustansi hän heille kaikki sellaiset tarpeet ja mukavuudet, mitkä mahdollisesti saattoivat olla heille tarpeen hänen poissaolonsa aikana.
* * * * *
Tuo vanha, harmaa palatsi, joka talvisen maiseman keskellä näytti niin pelottavalta, oli nyt aivan autio ja tyhjä. Naapurit silmäilivät sitä epäilevin katsein, ikäänkuin se olisi ollut joku peikkojen asunto. Heillä oli hämärät aavistukset siitä murhenäytelmästä, mikä oli näytelty sen lukittujen porttien takana.
Jack jätti palatsin viimeisenä. Omatsu oli pyytänyt häntä pitämään huolta, että talo tuli huolellisesti lukituksi ja että hän maksaisi palvelijoille palkat. Kun kaikki tämä oli suoritettu ja hän lähti talosta hämmästyi hän suuresti, huomatessaan portin ulkopuolelle kokoontuneen väkijoukon, joka uteliaana seurasi jokaista hänen liikettään ja juoruili melkein äänekkäästi. Hänen kulkiessaan ohi he kuitenkin kunnioittavasti vaikenivat. Tuo komeavartaloinen ulkomaalainen, joka oli ottanut puolisonsa heidän keskuudestaan, oli nyt yksinomaan heidän huomionsa esineenä, ja pyörein, ihmettelevin silmin tarkastelivat he häntä niin läheltä kuin mahdollista ja seurasivat häntä aina asemalle saakka. Pari kertaa oli hän aikeissa kääntyä ja pyytää heitä poistumaan, vaan hän pidätti itsensä, hyvin ymmärtäen, miten kummalliselta hän mahtoi heidän silmissään näyttää.