»Minä olin hermostuttavasti sekaantua vaatteisiini pukeutuessani», virkkoi toinen.
»Niin, ja minä purasin syödessä kieleeni. Emäntäni sanoi jonkun kadehtivan ruokaani; kukapa muu sitä kadehtisi kuin tuo kirottu vuorivihollinen!» kuin villi eläin, heitettyäni ovet levälleen. Käytävissä oli pimeä. Tuskin saatoin nähdä mitään, sillä silmiäni sokaisi äkillinen pimeys. Olen kenties erehtynyt. Ja kuitenkin — kuitenkin — minusta näytti — että hänen hiuksensa olivat — kultaa!»
IX.
»Minä aijon tyydyttää — uteliaisuuttani, kuten sitä nimitämme — ja oppia tuntemaan tämän velhottaren», jutteli Tojin-san niille kolmelle oppilaalleen, jotka alituisesti olivat hänen seurassaan lomahetkinä.
»Minkäänlaista apua en saa palvelijoiltani ja vielä vähemmän sotilasvartijoiltani. Genji Negato on naista pelkurimpi, ja daimion edustaja on jyrkästi kieltäytynyt antamasta minulle opasta Atago Yaman vuoritemppeliin.»
Hän vaikeni ja katsahti oppilaittensa tuskaisiin kasvoihin. Nämä jumaloivat häntä, sen hän tiesi, ja olivat innokkaat häntä palvelemaan; mutta hekin, uuden, terveen Japanin pojat, pelkäsivät kettu-naista. Hän päätti voittaa heidät puolelleen.
»Tarvitsen nyt teidän apuanne, sinun apuasi, Junzo, ja teidän, Nunuki ja Higo. Te kyllä voitte auttaa, jos vain tahdotte:
»Millä tavalla?» kysäsi Nunuki varovaisesti.
»Millä tavalla hyvänsä. Keksikää joku keino, jolla tämä vuorenneito saadaan pyydystetyksi.»
»Voimmeko vangita pohjoistuulta, joka erämaitten halki kiitää? Voimmeko pyydystää pienintäkään zephyriä, joka päiväpaisteisilla poluilla karkeloi?» kysyi Junzo ivallisesti.