Tama katsoi häneen arasti, kasvoillaan outo ja uusi ilme. Näytti siltä kuin outo tuli olisi liekehtinyt hänen silmissään ja kosketellut hänen ruusunkauniita huuliaan. Kädet kohosivat ristiin rinnalle.
»Minäkin olen Ni—no—ama, kuten äitini», sanoi hän hiljaa kuiskaten.
»Meidän molempain syntien tähden tein sovinnon Buddhan kanssa!»
Tojin-san katseli häntä lumoavassa hiljaisuudessa. Tytön sanat ja liikkeet olivat niin yksinkertaiset, että ne tekivät häneen pyhän vaikutuksen. Hän, jota vastaan koko buddhalaisen yhteiskunnan vihollismielinen käsi oli kohonnut, olikin Buddhan papitar. Sehän oli nurinkurista, mahdotonta! Hänhän oli ollut vain lapsi silloin, kun vanhemmat saivat surmansa! Mitä olivat he voineet opettaa hänelle niin nuorena?
Tama näytti käsittävän vaikenemisen epäilykseksi. Äkkiä hän hypähti taapäin, kohotti kädet pään yläpuolelle ja asetti kummankin käden sormet vastakkain. Hetkisen seisoi hän siten kasvot ylöspäin käännettyinä ja silmät ummessa.
»Sinulle, oi Tojin-san, tahdon minä tanssia! Äitini on opettanut minulle jumalten karkelon. Haiken suru!» (Katsele hartaudella!)
Hän notkui kummallekin sivulle, hennot, soreat käsivarret heiluen vitkalleen tanssin tahdissa. Suurimmissakaan temppeleissä Kiotossa ja Nikkossa ei hän ollut nähnyt papittarien esittävän sellaista tanssia. Hän muisteli satojen nunnain välkähteleviä pukuja, heidän loistavaa ritualilauluansa suurenmoisten alttarien edessä, heidän kivettyneen jäykkiä kasvonpiirteitään, ebenpuun väristä tukkaa ja kapeita, tutkimattomia silmiä. Mutta toista oli Tama, hajanaisine kultahapsineen, lumen valkoisine rintoineen ja kasvoineen!
Oikeassa oli Fukuin kansa! Hän oli auringon jumalatar uudessa hahmossa, kuin kevään henki koleassa maassa, herättäen kaikkien povissa ja silmissä, jotka hänen näkivät, kiihkeän jumaloimisen tunteita ja niiden sydämissä, jotka eivät uskaltaneet silmiänsä häneen luoda, pelkoa — pelkoa ja vihaa!
Hän oli ryöstänyt jumalattaren kasvot ja muodon, sanottiin, vaan sielu oli ketun!
Tojin-saniin syttyi äkkiä kiihkeä halu saada kumota noin järjettömät narrinluulot, häntä polttivat voimakkaan miehen vastustamattomat, tuliset intohimot, jotka tuntevat vain omat halunsa ja pyyteensä.
Mutta hetkistä myöhemmin oli Tama hänen edessään polvillansa, niin puhtaana ja niin luottavasi hymyilevänä.