XX.
Tuli »valkoisen kasteen» aika. Päivät olivat uskomattoman ihanat. Syksyn tummanruskea kosketus heitti varjojansa vihreään luontoon ja kellahtavat lehdet lisäsivät epämääräisen värikästä kirjavuutta.
Yöt muuttuivat koleiksi, ja varhain aamusin peitti kylmä, valkea härmä maan runsain kerrostumin.
Aivan huomaamattansa he kiirehtivät verkkaisia askeleitaan ja valitsivat lyhemmät polut, pikemmin päästäkseen Sho Kon Sha'han, »Väsyneen sielun rauha» nimiseen hautausmaahan, joka oli heidän matkansa määrä. Siellä on hänen kotinsa, kertoi Tama, esivanhempaansa temppelikartano. Muutama kukkulanleveys hautausmaasta oli Tokiwan temppeli, autio, melkeinpä raunioina, mutta kuitenkin — hänen kotinsa.
Siellä olivat hänen vanhempansa eläneet ja — kuolleet. Siellä hän oli ollut onnellinen lapsena, pelkäävien ja rakastavien vanhempainsa huomassa ja hoidossa. Äiti oli opettanut hänen tanssimaan jumaltanssia ja lepyttämään jumalia rukouksilla; isä oli opettanut hänelle toisesta Jumalasta ja toisesta taivaasta. Hänen vanhempainsa manalle mentyä oli tämä ikivanha temppeli ollut hänen ainoa turvapaikkansa, pyhäkkö, johon ei huimapäisinkään metsästäjä ollut rohjennut jalallaan astua. Loukatut jumalat katselivat vieläkin kammottavilla silmillään esialttariin päin, ja Ni—O'n rajut henget, joita kenties ei enää osattaisikaan lepyttää ja suostuttaa, vartioitsivat temppelin pyhiä porttikatoksia.
Lapsellisen onnellisena ja luottavana hän johti Tojin-sania eteenpäin, kiihkeästi haluten näyttää kaunista asuinpaikkaansa, jonka hän aikoi Tojin-sanin kanssa ikuisesti jakaa. Mutta suloisia olivat vuorilehdot olleet tänä kesänä kivineen, puineen, polkuineen; miksipä he sieltä kiiruhtaisivat pois? Levoton, kostonhimoinen kaupunki oli jäänyt kauas taakse; kettu-nainen vaelteli nyt omilla alueillaan. Vaistomaisesti hän niitä ominaan piti ja maan lakien mukaan, jos hän niistä olisi mitään tiennyt, oli hän vanhempainsa omaisuuden ainoa laillinen perillinen.
He olivat jo hyvin lähellä temppeliä; pian hän saattoi levittää käsivartensa ja huudahtaa Tojin-sanille:
»Katsos, ylevä ystävä, tässä on minun arvoisa kotini! Astu armollisesti sen kurkihirren alle.»
Ja mielessänsä hän kuvitteli Tojin-sanin kasvojen loistavan ilosta ja onnesta.
Uneksuvasti virkkoi Tojin-san, seuratessaan johdattajaansa varjoisaa sivupolkua pitkin, joka sukeltausi pisartavien piilipuiden päiväpaisteiseen metsikköön: