»Jonakin päivänä kai herään. Eihän voi olla totta, että vaeltelen sinun kanssasi kahden erämaan mäkisissä metsissä, suloinen päämäärättömyys edessä ja ympärillä!»
Hän tarttui lujasti tytön ojennettuun käteen ja jatkoi matalalla, hyväilevällä äänellä:
»Ja kun herään, pikku Tama, niin silloin tietänen todeksi kerran lausumasi sanat: meidän unemme ovat ihanampia kuin mikään todellisuus.»
Tama pysähtyi hänen eteensä, seisoen isojen lehtien ja pitkän ruohoston peitossa.
»Eikö sinulla voi olla tämän kauniimpia unia?» kysyi hän haaveksivasti.
»Ei», vastasi Tojin-san pehmeästi. »Voitko sinä nähdä kauniimpia?»
»En. Saan olla näiden vuorten keskellä vain sinun kanssasi — ihanampaa en tiedä! Tämä on maailman paras uni, Tojin-san!»
Syntyi hetken hiljaisuus, jolla aikaa heidän siinä käsikädessä seistessä hieno varjo ilmestyi Tojin-sanin kasvoille. Hän seisoi siinä silmät avoimina kuin olisi nähnyt näyn.
»Paha kyllä», sanoi Tama murheellisella äänellä», ovat unet vain utua. Ne ovat niin suloisia — niin koskemattomia, ja seuraava hetki voi ne jo puhaltaa pois. Jumalatkaan eivät niiden teitä tunne!»
Tojin-san ei tuntenut enää omaa ääntänsä, sillä siinä värähti niin voimakas hellyys ja kaiho: