»Meidän unemme tulee olla muiden unia erikoisempi», virkkoi hän juhlallisesti. »Se ei koskaan pääty. Ei ainakaan elämässä, pikku Tama!»
»Mahtaako se kestää koko elämänaikamme?» kysyi Tama, äänessä riutuva epäilys.
»Kestää, jos sinä niin tahdot», kuului Tojin-sanin kuiskaava vastaus.
* * * * *
Auringon vaipuessa läntisen taivaanrannan alle ja sen punaisen ruskon hehkuessa Hakusanin jylhäin kukkulain takaa hiipi velhottareen jälleen entinen, sydäntä painostava pelko.
Hän seisoi kuin lumottuna, nojaten jättiläissuurta tammenrunkoa vasten, hiukset kultaisena pyhimyskehänä pään ympärillä ja rinnoille valahtaneina. Muutamia askelia hänestä oli Tojin-san pienessä alangossa keräämässä kuivia puunoksia iltanuotiota varten. Tama kuuli hänen liikkuvan edestakaisin. Toisin vuoroin hän puita kerätessään vihelteli, vuoroin hyräili jotakin laulua.
Kaukana — kaukana näköpiirin takana Tama tiesi, sokean vaistomaisella varmuudella, muittenkin ihmisten vaeltavan pitkin heidän tietänsä.
Käsi tapasi sydäntä aivan kuin yrittäen estää sen tykytystä. Pelko siivitti hänen jalkansa ja ääneensä valittaen hän syöksähti alankoon Tojin-sania kohti. Hän ilmestyi niin äkkiarvaamatta Tojin-sanin eteen, että tämä jäi hämmästyneenä tuijottamaan tytön säikähdyksestä kalpoihin kasvoihin.
»Tama!»
»Olet puhunut oikein», vastasi hän, huulet harmaina väristen, hymy kuolleena, »tämä onkin vain kaunista unta, joka ei kestä. Se hämärtyy ja — katoaa!»