»Untako! Ei, onhan tämä suloista todellisuutta. Olemmehan täällä yhdessä, eikä mikään mahti maailmassa voi meitä erottaa.»
»Ei mikään mahti maailmassa», toisti Tama hänen sanansa.
Sitten hän peitti silmänsä aivan kuin valoa arkaillen. Pienten vapisevien kätösten alta puhui ääni, joka yhä värisi pelosta ja ahdistuksesta:
»He tulevat — repivät sinut minusta erilleen. Näen heidät aivan selvästi — matkan etäisyyttä en tiedä. Tiedän sen sydämmessäni. Kuulen korvillani. Jalkojen kapse — oi, etkö sitä kuule, hyvä Tojin-san? Kuuntele!»
Hän kohotti kätensä ja he kuuntelivat hiljaa ääntä, jonka vain Tama saattoi kuulla tai luuli kuulevansa.
Tojin-san tiesi Tämän olevan oikeassa, sillä tämän sisällinen vaisto oli näköä tarkempi. Hellästi, mutta vastustamattoman tarmokkaasti hän otti tytön pienet kädet omiinsa.
»Tule, Tama, meidän pitää ehtiä Sho Kon Sha'han tänä iltana.»
»Ni—i-in», kuiskasi tämä, ja nyt vasta kuului valittava väsymys äänestä. »Luulin jumalien olevan hyviä ja toivoin, että meidät unhotettaisiin kahdenkesken tänne vuoristoon.»
Hän huokasi ja kulki ajatuksissaan Tojin-sanin rinnalla.
»Nytpä tiedänkin», sanoi hän. »Sydämmeeni on syttynyt uusi tunne!»