»Kas vain, pikku Tama, millainen tunne?»
»Pelko — sinun tähtesi!»
»Sehän on aivan turhaa!»
»Sinä olet Tojin-san, kuten isänikin oli», sanoi Tama murheellisesti, »enkä ikänä voi unhottaa kohtaloa, jonka alaiseksi isäni joutui!»
»Siitähän on jo niin monta vuotta. Me elämme uudessa Japanissa nykyisin, ja minullahan on ystäviä — Fukuissakin!»
XXI.
Tämä uusi tapahtuma saattoi heidät yhä lähemmä toisiaan. Rinnakkain, kylki kyljessä he vaelsivat nopeasti Sho Kon Shata kohti. He eivät pysähtyneet aterioimaan eivätkä nukkumaan, huoahtivat vain hetken, ja kuitenkin he vielä yön tullessa olivat metsäisellä matkallaan.
Tuskin sanaakaan lausuttiin. Tama nojasi kuin lapsi hänen käsivarteensa, pää hänen rintaansa vasten. Kerran hän huokasi, hyvin hiljaa — tietämättään hän kertoi täten raskaasta väsymyksestään.
Äkkiä Tojin-san pysähtyi, kohotti tytön kasvot ylöspäin ja katsoi niihin tuskallisesti.
»Sinähän itket, Tama.»