»Enhän itke», vastasi tämä.
»Mutta kasvosi ovat kosteat.»
»Se on vain kastetta, joka poskilleni pisaroi.» Taas liikkuivat he eteenpäin. Jättiläissuurina kohosivat puut heidän ympärillään tähtitaivasta kohti. Toisinaan, kun mäenrinteet olivat liian jyrkät, täytyi heidän laskeutua varovaisesti pidellen kiinni pensaista ja puista, ja siten tietä raivaten. Ja kerran, kun Taman jalat tuntuivat liian väsyneesti laahustavan, otti Tojin-san hänet syliinsä ja kantoi häntä jonkun matkaa. Tama pyysi saada kävellä. Heillä oli vielä pitkä matka taivallettavana, eikä Tojin-san saanut itseänsä liiaksi väsyttää. Tama tahtoi olla avuksi eikä esteeksi.
Yö muuttui tyyneksi ja vilu tunkihe heidän jäseniinsä. Tojin-san riisui takkinsa verhotakseen tytön sillä, mutta Tama ilmoitti, että hänen selkäänsä oli obi'n rihmalla kiinnitetty hieno silkkiverho tarpeen varalle. Tojin-san oli luullut sitä olkapään ylitse heitettäväksi vyölliseksi, ja harmitteli itsekseen, ettei ollut ennen älynnyt auttaa tyttöä sen taakan kantamisessa. Tama naurahteli veitikkamaisesti ja pyysi hänen avaamaan solmun. Pimeässä eivät suuret, kömpelöt kädet kyenneet nyppimään auki niin pientä solmua. Tama yhä nauroi hyväilevästi ja iloisen hellästi, veti mytyn rinnoillensa, avasi solmun, ja maahan valahti pehmeä silkkinen vaate.
Tojin-san aikoi kietoa verhon moneen kertaan hänen ympärilleen, mutta Tama ei luvannut kävellä askeltakaan, elleivät he yhdessä jakaisi silkkipeitettä. Ja niin he vaelsivat koleassa yönhämyssä, käsivarret toinen toisensa vyötäisillä, temppelin silkkiverhoon käärittyinä. Heidän sydämmiensä ja ruumiittensa yhteinen lämpö suojeli syksyiseltä yökylmältä.
Niin he astelivat koko yön, verkkaan ja koneellisesti, eivät pysähtyneet katselemaan taakse häipyviä vuoripolkuja, vaan pyrkivät tasaisesti ja varmasti päämääräänsä. Aamuauringon kalpeassa sarastuksessa he kiipesivät viimeistä kummunrinneträ, jonka laelta näkyi Sho Kon Sha.
XXII.
Viileän auringon verkalleen kohotessa itäisen taivaanrannan yli levisi heidän eteensä ihastuttava näky. Yhden ainoan mäen ja sen alaisen tasangon takaa kohosivat vanhan Tokiwan temppelin vuosisataiset huiput majesteetillisina päiväpäisteisten petäjäin yli.
Ylellisyys oli siitä karissut, mutta kauneus oli jäljellä. Seinämuureissa näkyi tulen ja hävityksen jälkiä. Vaikka aika olikin sitä suunnattomasti pahoinpidellyt, oli se vielä kuitenkin paljon vaikuttavampi ja juhlallisempi kuin mikään muu Tojin-sanin ennen näkemä kuuluisa rakennus.
He lähestyivät sitä pengerkäytävää pitkin, jonka lukemattomissa kiviportaissa ruohon ja köynnöskasvien peittämät kivet liikahtelivat irtaallaan.