James Vane puri huuliaan. "Pidä Sibyliä silmällä, äiti", hän huudahti, "pidä häntä silmällä."
"Poikani, sinä pahoitat suuresti mieltäni. Minä pidän Sibyliä aina silmällä. Tietysti, jos tuo herra on rikas, niin ei ole mitään syytä vastustaa avioliittoa hänen kanssansa. Minä luulen varmaan, että hän on aatelismies. Hän tekee aivan sen vaikutuksen, sen voin vakuuttaa. Siitä voi tulla kerrassaan loistava avioliitto Sibylille. Kuinka kaunis pari se olisi. Hän on todellakin harvinaisen kaunis. Kaikki sen huomaavat."
Poika mutisi jotain itseksensä ja rummutti ikkunaruutua kömpelöin sormin. Hän käännähti juuri ympäri sanoaksensa jotakin, kun ovi avautui ja Sibyl tuli sisään.
"Miten vakavilta te molemmat näytätte!" huudahti hän. "Mikä siihen on syynä?"
"Ei mikään", vastasi James. "Pitäähän ihmisen joskus olla vakavakin. Hyvästi, äiti. Tahtoisin saada päivällistä kello viideltä. Kaikki muu on pakattuna, paitsi paitani, jotta voit olla aivan huoleton."
"Hyvästi, poikani", vastasi äiti kumartaen hiukan kopeasti.
Häntä suututti se tapa, millä James oli ruvennut häntä puhuttelemaan ja pojan katseessa oli myös jotakin, joka peloitti häntä.
"Suutele minua, äiti", sanoi tyttö. Hänen kukkamaiset huulensa koskettivat kuihtunutta poskea ja sulattivat niiden jään.
"Lapseni, lapseni!" huudahti mrs. Vane katsoen kattoa kohti ikäänkuin etsien olematonta parvea.
"Tule, Sibyl", sanoi veli kärsimättömästi. Hän vihasi äitinsä teeskentelyä.