He läksivät ulos ihanaan, kimmeltelevään auringonpaisteesen ja kulkivat pitkin autiota Euston roadia. Ohikulkijat katsoivat ihmeissään synkkämielistä, vakavaa nuorukaista, joka kulki karheissa, huonoissa vaatteissaan kauniin, hienon tytön seurassa. Hän näytti yksinkertaiselta puutarhurilta ruusun rinnalla. Jim rypisti kulmakarvojaan joka kerta, kun hän kohtasi jonkun vieraan uteliaan katseen. Huomatessaan herättävänsä huomiota hän tunsi tuota vastenmielisyyttä, joka valtaa neron vasta myöhään elämässä, mutta josta ei koskaan tavallinen ihminen voi vapautua. Mutta Sibyl oli aivan tiedoton siitä huomiosta, jota hän herätti. Hänen rakkautensa värähteli hänen huuliensa hymyilyssä. Hän ajatteli satuprinssiä, ja jotta hän voisi oikein rauhassa ajatella häntä, hän puhui vain laivasta, jossa Jimin oli määrä purjehtia, kullasta, jota hän tällä matkallaan löytäisi, ja siitä ihmeellisestä rikkaasta neitosesta, jonka hän pelastaisi ilkeitten, punapaitaisten rosvojen käsistä. Sillä Jim ei jäisi merimieheksi koko iäksensä. Kaikkea vielä! Merimiehen elämä oli hirveää. Olla vankina ilkeässä laivassa kun suuret, kyhmyniskaiset aallot yrittäisivät tunkeutua sisään ja musta myrsky kaataisi mastot ja repisi purjeet pitkiksi, vinkuviksi riekaleiksi! Hänen pitäisi lähteä laivasta Melbournessa, ottaa ystävälliset jäähyväiset kapteenilta ja mennä suoraa tietä kultamaille. Viikon kuluttua hän löytäisi suuren kultamöhkäleen, suurimman mitä koskaan on nähty ja toisi sen rannikolle vaunuissa, joita kuusi ratsastavaa polisia vartioisi. Rosvot hyökkäisivät kolme kertaa heidän kimppuunsa, mutta he karkoittaisivat ne joka kerta ja tappaisivat useita. Tai ei — hän ei menisikään kultamaille. Siellä oli julmia paikkoja, jossa ihmiset juopuivat, ampuivat toisiaan kapakoissa ja käyttivät rumaa kieltä. Hänestä tulisi kelpo maanviljelijä, jolla olisi paljon lampaita, ja jonakin iltana ratsastaessaan kotiin hän näkisi tuon kauniin, rikkaan tytön rosvojen käsissä, mustan hevosen selässä, ja hän ajaisi heitä takaa ja pelastaisi tytön. Tietysti tyttö rakastuisi häneen ja hän tyttöön, ja he menisivät naimisiin, palaisivat kotiin ja asuisivat suuressa talossa Lontoossa. Niin, paljon ihanaa hän saisi kokea! Mutta hänen pitäisi olla hyvin hyvä, ei kadottaa rohkeuttansa eikä kuluttaa turhaan rahojaan. Sibyl oli häntä vain vuotta vanhempi, mutta hän tunsi elämää paljoa paremmin kuin hän. Joka postissa hänen piti myös kirjoittaa hänelle ja lukea iltarukouksensa joka ilta ennen maatapanoa. Jumala oli hyvä ja oli varjeleva häntä. Sibyl tahtoi myös rukoilla hänen puolestansa, ja muutaman vuoden kuluttua hän palaisi kotiin rikkaana ja onnellisena.
Poika kuunteli apealla mielellä hänen puhettaan eikä vastannut mitään.
Kotoalähtö tuntui niin tuskalliselta.
Mutta eipä se yksin tehnyt hänen mieltänsä synkäksi ja raskaaksi. Vaikka hän olikin hyvin kokematon, niin hän sittenkin tunsi selvästi, että joku vaara uhkasi Sibyliä. Tuolla nuorella herralla, joka oli rakastunut häneen, ei voinut olla hyvä tarkoitus. Hän oli hieno herrasmies ja sen vuoksi Jim vihasi häntä, tunsi tuota merkillistä säätyvihaa häntä kohtaan, jota hän ei voinut tarkemmin selittää, ja joka sen vuoksi oli sitä voimakkaampi hänessä. Hän tiesi myös, miten pintapuolinen ja turhamainen hänen äitinsä luonteeltaan oli ja aavisti, että nuo ominaisuudet voisivat viedä perikatoon Sibylin ja hänen onnensa. Lapset alkavat rakastamalla vanhempiansa; kun he tulevat suuremmiksi, niin he tuomitsevat heitä; joskus he antavat heille anteeksi.
Hänen äitinsä! Hän oli aikonut kysyä häneltä jotakin, jotakin jota hän kuukausimääriä oli mielessään hautonut. Satunnainen lause, jonka hän oli kuullut teatterissa, pilkallinen kuiskaus, joka eräänä iltana oli osunut hänen korvaansa odottaessaan näyttämöovella, oli herättänyt hänessä suuren joukon kauheita ajatuksia. Hänen mieleensä oli jäänyt muisto noista sanoista ikäänkuin piiskaniskusta, jonka hän olisi saanut vasten kasvoja. Hänen kulmakarvansa rypistyivät kokoon syväksi vaoksi ja hän puri huultaan tuskan vallassa.
"Sinä et kuuntele mitään mitä minä sinulle sanon, Jim", sanoi Sibyl, "ja minä suunnittelen niin paljon kaunista sinun tulevaisuutesi varalta. Sano nyt jotakin."
"Mitä sinä tahdot, että minä sanoisin?"
"Että tahdot olla hyvä poika, etkä unohda meitä", hän vastasi hymyillen.
Hän kohautti olkapäitään. "Ennemmin sinä unohdat minut kuin minä sinut,
Sibyl."
Sibyl punastui. "Mitä sinä tarkoitat, Jim", hän kysyi.
"Sinulla on uusi ystävä, olen kuullut. Kuka hän on? Miksi et ole puhunut hänestä minulle? Hän ei tarkoita sinulle mitään hyvää."