"Tietysti se on hyvin traagillista, mutta älä sekaannu koko juttuun. Standard'ista näin, että hän oli seitsemäntoista vanha. Minä olisin häntä luullut vieläkin nuoremmaksi. Hän näytti niin lapsekkaalta, eikä tuntunut tietävän näyttelemisestä mitään. Dorian, sinä et saa antaa tämän tapahtuman painostaa itseäsi. Tule minun kanssani päivällisille, ja pistäydytään sitten myöhemmin ooperassa. Tänä iltana Patti esiintyy ja kaikki menevät sinne. Voit tulla sisareni aitioon. Hänellä on seurassaan muutamia kauniita naisia."
"Minä olen siis murhannut Sibyl Vanen", sanoi Dorian Gray puoleksi itsekseen — "murhannut hänet yhtä varmaan kuin jos olisin veitsellä leikannut hänen kurkkunsa. Mutta ruusut eivät siltä ole vähemmän suloisia. Linnut laulavat puutarhassa yhtä iloisesti kuin ennenkin. Ja tänä iltana minä syön päivällistä sinun kanssasi ja menen sitten ooperaan, ja luultavasti sen jälkeen syön jossakin illallista. Miten draamallinen elämä on! Jos olisin lukenut kaikkea tätä jostakin kirjasta, Harry, niin se varmaan olisi liikuttanut minua kyyneliin saakka. Mutta nyt, kun se todellakin on tapahtunut, ja vieläpä minulle itselleni, niin on se liian ihmeellistä, jotta voisin itkeä. Tässä on ensimäinen intohimoinen rakkauskirjeeni, jota eläissäni olen kirjoittanut. Kuinka kummallista, että kirjoitin ensimäisen intohimoisen rakkauskirjeeni kuolleelle tytölle. Tokkopa he voivat tuntea, nuo valkoiset, äänettömät olennot, joita me kuolleiksi nimitämme? Sibyl! Voiko hän tuntea, tietää ja kuulla? Oi, Harry, kuinka minä häntä rakastin! Tuntuu siltä, kuin siitä olisi jo vuosia kulunut. Hän oli minulle kaikki kaikessa. Sitten seurasi tuo hirveä ilta — oliko se todellakin eilis-ilta? — jolloin hän näytteli niin kurjasti, ja minun sydämeni aivan murtui. Hän selitti minulle syyn siihen. Hän teki sen kovin pateetisesti. Mutta minä en tuntenut vähintäkään liikutusta. Minä arvelin että hän oli pintapuolinen. Äkkiä tapahtui jotakin, joka saattoi minut kauhun valtaan. En voi selittää sinulle mitä se oli, mutta se oli hirveää. Minä tahdoin palata takaisin hänen luoksensa. Tunsin tehneeni väärin. Ja nyt hän on kuollut. Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Harry, mitä minun tulee tehdä. Et tiedä mikä vaara minua uhkaa, eikä mikään voi minua pelastaa. Hän olisi voinut pelastaa minut. Hänellä ei ollut oikeutta ottaa itseänsä hengiltä. Se oli itsekästä."
"Rakas Dorian", vastasi lordi Henry ottaen paperossin kotelosta ja tarttuen kullattuun tulitikkulaatikkoon, "ainoa tapa millä nainen voi parantaa miestä on se, että hän kiusaa häntä niin kauan, että elämä tulee miehelle vastenmieliseksi. Jos olisit nainut tuon tytön, niin olisit tullut onnettomaksi. Tietysti olisit kohdellut häntä ystävällisesti. On niin helppo olla ystävällinen ihmisille, joista ei välitä. Mutta hän olisi pian huomannut sinun välinpitämättömyytesi. Ja kun vaimo huomaa, että mies ei häntä rakasta enää, niin hän ei viitsi pukeutua enää hyvin, tai komeilee hatuissa, joita jonkun toisen vaimon mies saa maksaa. En sano mitään siitä yhteiskunnallisesta erehdyksestä, joka olisi ollut kerrassaan anteeksiantamatonta ja jota minä tietysti en koskaan olisi sallinut, mutta minä vakuutan sinulle, että koko juttu joka tapauksessa olisi ollut hyvin onnistumaton."
"Luulenpa minäkin", mutisi nuorukainen astuen edes-takaisin huoneessa. Hän oli peloittavan kalpea. "Mutta minä luulin sen velvollisuudekseni. Ei se ole minun syyni, että tuo hirveä murhenäytelmä estää minua täyttämästä aikomustani. Muistan sinun kerran sanoneen, että onnettomuus vainoo kaikkia hyviä aikomuksia — että ne aina tulevat liian myöhään. Siten on ainakin minun käynyt."
"Hyvät aikomukset ovat hyödyttömiä yrityksiä, jotka häiritsevät luonnonlakeja. Turhamaisuus on niiden alkulähde. Niiden tulos ei ole kerrassaan mikään. Ne antavat meille silloin-tällöin tuollaisia ylellisiä ja hedelmättömiä mielenliikutuksia, joissa on viehätystä viikon ajaksi. Muuta niistä ei voi sanoa. Ne ovat aivan yksinkertaisesti vain shekkejä, joita määrää pankin maksamaan, vaikkei omistakkaan siinä minkäänlaista tiliä."
"Harry", sanoi Dorian Gray astuen hänen luokseen ja istahtaen hänen viereensä, "mitenkä on mahdollista, ettei tuo murhenäytelmä tee minuun niin syvää vaikutusta kuin tahtoisin? En usko olevani sydämetön. Luuletko sinä?"
"Olet tehnyt siksi monta hullutusta näinä viimeisinä kahtena viikkona, että sinulla on oikeus nimittää siten itseäsi, Dorian" vastasi lordi Henry suloisen alakuloisesti hymyillen.
Nuorukainen rypisti kulmiaan. "En pidä tuosta selityksestä, Harry", hän vastasi, "mutta olen iloinen, etten sinun mielestäsi ole sydämetön. Minä en todellakaan ole semmoinen. Minä tiedän etten ole. Ja kuitenkin minun täytyy tunnustaa, että tämä tapaus ei koske minuun niin kovasti kuin sen pitäisi. Se tuntuu minusta vain ihmeellisen näytelmän ihmeelliseltä lopulta. Se on yhtä hirvittävän ihana kuin kreikkalainen murhenäytelmä, jossa minä itse näyttelen tärkeää osaa, mutta josta minä suoriudun haavoittumatta."
"Se on mieltäkiinnittävä kysymys", sanoi lordi Henry, jonka mielestä oli erinomaisen hauska leikitellä nuorukaisen tiedottomalla itsekkäisyydellä — "erinomaisen mieltäkiinnittävä kysymys. Minun luullakseni oikea selitys on tämä. Usein sattuu, että elämän todelliset murhenäytelmät loppuvat niin epätaiteellisella tavalla, että ne loukkaavat meitä raa'alla törkeydellään, täydellisellä epäjohdonmukaisuudellaan ja hirveällä järjettömyydellään ja tyylittömyydellään. Ne vaikuttavat meihin aivan samalla tavalla kuin raaka väkivalta. Ne antavat meille käsityksen eläimellisestä voimasta, ja me nousemme kapinaan sitä vastaan. Joskus kuitenkin me elämässä kohtaamme murhenäytelmän, jossa on taiteellista kauneutta. Jos tuo taiteellinen kauneus on tosi, niin koko tapaus viehättää meidän draamallista aistiamme. Äkkiä me huomaammekin, ettemme olekkaan näyttelijöitä, vaan näytelmän katselijoita. Tai pikemmin me olemme kumpaistakin. Me katselemme itseämme ja näytelmän ihmeet hurmaavat meitä. Mitä oikeastaan on tapahtunut puheenaolevassa tapauksessa? Joku on rakkaudesta sinuun tappanut itsensä. Minä toivoisin, että minullakin joskus olisi ollut sellainen kokemus. Se olisi saattanut minut rakastumaan rakkauteen koko loppu-iäkseni. Ne ihmiset, jotka ovat ihailleet minua — ei niitä ole ollut monta, mutta kuitenkin joitakuita — ovat aina halunneet elää edelleen, vielä kauan sen jälkeen kun olen lakannut heitä rakastamasta, tai he rakastamasta minua. He ovat tulleet lihaviksi ja ikäviksi, ja kun minä tapaan heitä, niin he heti alkavat puhua entisistä muistoista. Kuinka hirveä tuo naisten muisti! Mikä julma kapine se on! Ja millaista aivojen pysähdystä se todistaa! Pitäisi nauttia elämän värikkyydestä, mutta ei muistella sen yksityiskohtia. Yksityiskohdat ovat aina alhaisia."
"Minun täytyy kylvää unikkoja puutarhaani", huokasi Dorian.