"Ei se ole tarpeen", vastasi hänen ystävänsä. "Elämällä on aina unikkoja käsissään. Tietysti joskus tarvitaan pitkääkin aikaa. Kerran minä en käyttänyt mitään muita kukkia kuin orvokkeja kokonaiseen kevätkauteen jonkunmoisen taiteellisen surun merkkinä erään rakkausjutun vuoksi, joka ei tahtonut kuolla. Mutta vihdoin kuitenkin se kuoli. En muista enää, mikä sen tappoi. Ehkäpä se, että tyttö tahtoi uhrata koko maailman minun tähteni. Se on aina julma hetki. Se herättää ihmisessä koko iankaikkisuuden kauhun. No niin — voitkohan uskoa? — viikkoa myöhemmin lady Hampshiren luona, minä jouduin istumaan saman neiden viereen päivällispöydässä, ja hän itsepäisyydessään tahtoi ottaa esille koko jutun, rupesi kaivelemaan entisyyttä ja tekemään suunnitteluja tulevaisuuden varalta. Minä olin haudannut rakkauteni liljojen peittoon. Hän raasti sen jälleen näkyviin ja vakuutti minulle, että minä olin turmellut hänen elämänsä. Minun on pakko todistaa, että hän söi aimo päivällisen, enkä sen vuoksi voinut olla yhtään huolissani hänen tähtensä. Mutta millaista mauttomuutta hän osoitti! Entisyyden ainoa viehätys onkin juuri siinä, että se on mennyttä. Mutta naiset eivät koskaan käsitä, milloin esirippu on langennut. He haluavat aina kuudetta näytöstä, ja juuri kun kappale on kadottanut kaiken mielenkiinnon, he tahtoisivat sitä jatkaa. Jos he saisivat määrätä, niin jokainen huvinäytelmä loppuisi traagillisesti ja jokainen murhenäytelmä muuttuisi farssiksi. He ovat ihastuttavan taiteellisia, mutta heillä ei ole taideaistia. Sinä olet onnellisempi kuin minä. Minä vakuutan sinulle, Dorian, ettei yksikään nainen, jonka minä olen tuntenut, olisi tehnyt minun tähteni sitä, mitä Sibyl Vane teki. Tavalliset naiset aina lohduttuvat. Muutamat tekevät sen käyttämällä hempeämielisiä värejä. Älä koskaan luota naiseen, joka käyttää sinipunertavia värejä, olkoon hän minkä ikäinen hyvänsä, tai viisineljättä ikävuotta täyttäneesen naiseen, joka pitää vaaleanpunaisista nauhoista. Se merkitsee aina, että heillä jo on entisyyttä. Toiset tuntevat suurta lohdutusta kun he äkkiä ovat huomaavinaan hyviä ominaisuuksia miehissänsä. He kehuvat kaikille kotionneaan, ikäänkuin se olisi hurmaavin kaikista synneistä. Toiset löytävät lohdutuksensa uskonnossa. Sen salaperäisyyksillä on sama viehätys kuin kurtiisilla, vakuutti eräs nainen kerta; ja minä voin sen täydellisesti ymmärtää. Sitä paitsi ei mikään kutkuta meidän turhamaisuuttamme niin suuressa määrin kuin se, jos meitä sanotaan syntisiksi. Omatunto tekee meistä kaikista egoisteja. Niin; ei todellakaan ole loppua niillä lohdutuksen keinoilla, joita nainen nykyään voi löytää. Tosiaankin, en ole edes maininnut kaikista tärkeintä."
"Mikä se on, Harry!" sanoi nuorukainen välinpitämättömästi.
"Oi, kaikkein helpoin lohdutus. Otetaan jonkun toisen ihailija, kun on kadottanut omansa. Seuraelämässä nainen siten aina puhdistuu. Mutta tosiaankin, Dorian, miten erilainen Sibyl Vane mahtoikaan olla kuin kaikki muut naiset! Hänen kuolemansa on minun mielestäni niin ihmeen kaunis. Olen iloinen, että elän aikakaudessa, jolloin sellaisia ihmeitä voi tapahtua. Ne saattavat meitä uskomaan, että todellakin on olemassa sellaista kuin romantiikkaa, intohimoa ja rakkautta, joilla me olemme niin valmiit leikittelemään."
"Minä kohtelin häntä hirveän julmasti. Sen sinä unohdat!"
"Minäpä luulen, että naiset asettavat julmuuden, suorastaan julmuuden korkeammalle kuin mitään muuta. Heillä on ihmeellisen alkuperäiset vaistot. Me olemme vapauttaneet heidät, mutta sittenkin he pysyvät orjina, jotka palvelevat herrojansa. He tahtovat olla käskynalaisia. Olen varma siitä, että sinä olit suurenmoinen. En ole koskaan nähnyt sinua oikein todellisesti suuttuneena, mutta minä voin kuvailla mielessäni, kuinka ihanalta sinä näytit. Ja sitä paitsi sinä sanoit minulle jotakin toissapäivänä, joka tuntui minusta kovin haaveilevalta, mutta jonka nyt huomaan aivan todeksi ja joka on avaimena kaikkeen muuhunkin."
"Mitä se oli, Harry?"
"Sinä sanoit, että Sibyl Vane edusti sinulle kaikkia runouden sankarittaria — että hän yhtenä iltana oli Desdemona, toisena Ofelia; ja jos hän kuoli Juliana, niin hän heräsi jälleen henkiin Imogenena."
"Mutta nyt hän ei koskaan enää herää henkiin", mutisi nuorukainen, kätkien kasvot käsiinsä.
"Ei, hän ei enää herää henkiin. Hän on näytellyt viimeisen osansa. Mutta sinun täytyy ajatella hänen kuolemaansa synkän pukuhuoneen hiljaisuudessa ikäänkuin se olisi jokin tavaton, hirveä murhenäytelmän katkelma kuningas Jakobin ajoilta tai ihana näytös Websterin, Fordin tai Cyril Tourneurin näytelmissä. Tyttö ei elänyt koskaan todellisuudessa, ja siis hän ei ole koskaan todellisesti kuollutkaan. Sinulle ainakin hän oli vain unelma, haavekuva, joka liiteli Shakespearen näytelmissä, sulostutti niitä läsnäolonsa kautta — paimenhuilu, jonka välityksellä Shakespearen sävelet kajahtivat vain rikkaampina ja riemullisempina. Samassa hetkessä kuin hän joutui todellisen elämän yhteyteen, hän hämmensi sen, ja se huumasi hänet, ja hän läksi pois. Sure Ofeliaa, jos tahdot. Sirota tuhkaa hiuksiisi sen vuoksi, että Cordelia kuristettiin. Kiroa taivasta siksi että Brabantin tytär kuoli. Mutta älä hukkaa kyyneleitäsi Sibyl Vanen tähden. Hän oli vähemmän todellinen kuin nuo toiset."
Oli hetken hiljaisuus. Ilta alkoi hämärtää huoneessa. Ääneti, hopeahelmoin varjot hiipivät puutarhasta sisään. Esineiden värit alkoivat valjeta.