Jonkun ajan kuluttua Dorian Gray katsahti ylös. "Sinä olet selvittänyt minulle oman itseni, Harry", hän mutisi jonkunmoisella helpoituksen huojennuksella. "Minä tunsin kaiken sen minkä olet sanonut, mutta olin peloissani enkä uskaltanut antaa sille ilmaisumuotoa. Kuinka hyvin sinä tunnet minut! Mutta ei huolita puhua enää siitä mikä on tapahtunut. Se on ollut ihmeellinen kokemus. Siinä kaikki. Saa nähdä, voiko elämä tarjota minulle enää mitään ihmeellistä."
"Elämä voi tarjota sinulle mitä hyvänsä, Dorian. Ei ole mitään, mitä sinä et voisi toteuttaa tavattomalla kauneudellasi."
"Mutta ajattelehan, Harry, jos minä tulen rumaksi, vanhaksi ja ryppyiseksi? Mitä sitten?"
"Ah, sitten", sanoi lordi Henry nousten lähteäksensä — "sitten, rakas Dorian, sinun täytyy taistella saavuttaaksesi voittoja. Nyt voitot tulevat suoraan sinun syliisi. Ei, sinun täytyy säilyttää kaunis ulkomuotosi. Me elämme ajassa, joka lukee liiaksi ollakseen viisas, ja ajattelee liiaksi ollakseen kaunis. Me emme tule toimeen ilman sinua. Ja nyt olisi parasta, jos pukeutuisit ja tulisit mukaan klubiin. Me tulemme sittenkin hiukan myöhään."
"Minä luulen parhaaksi, että tapaamme toisemme vasta ooperassa, Harry. Olen liian väsynyt voidakseni syödä jotakin. Mikä on sisaresi aition numero?"
"Kaksikymmentäseitsemän, luullakseni. Se on ensimäisellä parvella. Hänen nimensä on ovella. Mutta minusta on ikävä, ettet tule syömään."
"Ei minulla ole halua", sanoi Dorian välinpitämättömästi. "Mutta olen sinulle hyvin kiitollinen kaikesta siitä, minkä minulle olet sanonut. Sinä olet minun rakkain ystäväni. Ei kukaan ole ymmärtänyt minua niin hyvin kuin sinä."
"Meidän ystävyytemme on vasta alulla, Dorian", vastasi lordi Henry pudistaen hänen kättänsä. "Hyvästi. Toivottavasti näen sinut puoli kymmeneltä. Muista, Patti laulaa."
Kun ovi sulkeutui hänen jälkeensä, niin Dorian Gray soitti kelloa, ja hetken kuluttua Viktor toi lamput sisään ja veti uutimet alas. Dorian odotti kärsimättömästi hänen poistumistansa. Mies näytti tarvitsevan hirveän paljo aikaa kaikkeen.
Heti kun hän oli poistunut, niin Dorian syöksi varjostimen luo ja veti sen syrjään. Ei, kuva ei ollut muuttunut entistään enemmän. Se oli saanut tiedon Sibyl Vanen kuolemasta ennenkuin hän itse. Elämän salaisuudet selvisivät sille samassa hetkessä kuin ne tapahtuivatkin. Hirveä julmuuden ilme, joka vääristi suun hienoja piirteitä, oli varmaankin ilmaantunut samana hetkenä, jolloin tyttö oli juonut myrkkyä. Vai oliko se välinpitämätön ulkonaisille tapahtumille? Oliko sillä vain selkoa siitä, mikä sielussa liikkui? Dorian mietti ja toivoi, että hän kerran saisi omin silmin nähdä tuon muutoksen tapahtuvan, ja häntä värisytti sitä toivoessansa.