Sibyl parka! Mikä ihmeellinen tapaus se oli ollut! Hän oli usein näytellyt kuolevaa näyttämöllä. Sitten itse kuolema oli kosketellut häntä ja vienyt hänet mukanansa. Miten Sibyl oli näytellyt tuota viimeistä julmaa kohtausta? Oliko hän kironnut hänet kuollessansa? Ei, Sibyl oli kuollut rakkaudesta häneen, ja rakkaus tulisi nyt aina olemaan hänelle pyhä kuin sakramentti. Sibyl oli sovittanut kaikki uhraamalla oman elämänsä. Hän ei tahtonut enää muistella niitä kärsimyksiä, joita hänen oli täytynyt kestää Sibylin tähden tuona hirveänä iltana teatterissa. Nyt kun hän ajatteli Sibylia, niin tämä oli hänestä ikäänkuin ihmeellinen, traagillinen henkilö, joka oli lähetetty maailman näyttämölle esittämään rakkauden ylevää todellisuutta. Ihmeellinen, traagillinen olentoko? Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä muistellessaan hänen lapsekasta katsettaan, hempeää, suloista olentoaan ja arkaa, pelokasta esiintymistään. Hän pyyhki ne nopeasti pois ja katseli jälleen kuvaa.
Hän tunsi valitsemisen hetken nyt tulleen. Vai oliko hän jo tehnyt valintansa? Niin, elämä oli hänen puolestaan valinnut — elämä, ja hänen oma kiihkeä halunsa saada tuntea elämää. Ikuisen nuoruuden ikuiset intohimot, herkulliset ja salaiset nautinnot, hurjat huvit ja vielä hurjemmat synnit — kaiken tuon hän saisi omakseen. Kuva yksin kantaisi hänen häpeänsä taakkaa: siinä kaikki.
Tuskan tunne valtasi hänet ajatellessaan sitä hävitystä, joka kohtaisi kaunista muotokuvaa. Kerran hän poikamaisessa narcissusturhamaisuudessaan oli suudellut, tai ollut suutelevinaan noita maalattuja huulia, jotka nyt niin katkerasti hymyilivät hänelle. Aamun toisensa jälkeen hän oli istunut kuvan edessä ja ihaillut sen kauneutta, aivan rakastuneena siihen, niinkuin hänestä joskus tuntui. Muuttuisiko se nyt jokaisen hänen tunnelmansa mukaan? Tulisiko se kauheaksi ja inhottavaksi, jotta se oli piiloitettava suljettuun huoneesen, salattava auringon valolta, joka niin usein oli muuttanut sen soljuvat suortuvat kimaltelevaksi kullaksi!
Hetken aikaa hän aikoi rukoilla, että tuo kauhistuttava side, joka oli olemassa kuvan ja hänen välillänsä, lakkaisi. Se oli muuttunut hartaan toivomuksen johdosta, ehkäpä harras toivomus voisi peruuttaa edellisen toivomuksen. Ja sittenkin, kukahan, joka hiukankin tunsi elämää, kieltäytyisi siitä onnesta, että saisi pysyä alati nuorena, vaikka tuo onni olisi kuinkakin eriskummainen ja sen seuraukset kuinka kovia tahansa? Mutta oliko se hänen itsensä määrättävissä? Oliko hänen toivomuksensa todellakin saanut aikaan tuon muutoksen? Eiköhän joku kummallinen tieteellinen syy voinut sitä vaikuttaa? Jos ajatus saattoi vaikuttaa elävään organismiin, niin eikö ajatus saattanut vaikuttaa myös kuolleihin, epäorgaanisiin esineihin? Niin, miksikä ei meitä ympäröivät esineet voisi tietämättä ja ilman tajullista toivetta, värähdellä sopusoinnussa meidän mielialojemme ja intohimojemme kanssa, siten että atomit vetäisivät puoleensa atomeja salaisen rakkauden tai ihmeellisen ystävyyden valtaamina? Mitä merkitystä itse vaikuttimilla oli? Hän ei enää koskaan yrittäisi rukouksella koetella hirveää voimaa. Jos kuva muuttuu, niin se muuttuu. Siinä kaikki. Mitä sitä kannattaisi sen enemmän sureksia?
Hyvin huvittavaa päinvastoin olisi tehdä siitä huomioita. Hän saattaisi seurata omaa mielialaansa sen salaisimpiinkin sokkeloihin. Tämä muotokuva olisi kuin taikapeili. Samalla tavalla kuin se oli paljastanut hänelle hänen ulkonaisen muotonsa, se paljastaisi hänelle hänen sielunsakin. Ja kun kuvalle tulisi talven aika, niin hän itse olisi ehtinyt vasta sinne, missä kevät värähdellen odottaa kesän tuloa. Kun puna oli kadonnut sen poskista ja jäljelle oli jäänyt vain kalkinkalpea naamari ja lyijynraskaat silmät, niin hän itse olisi vielä nuoruuden loistossaan. Ei yksikään hänen kauneutensa kukka kuihtuisi. Hänen elämänvaltasuonensa ei koskaan heikontuisi. Hän pysyisi voimakkaana, joustavana ja iloisena aivan kuin kreikkalaisten jumalat. Mitäpä hän välitti tuon kankaalle maalatun kuvan kohtalosta? Hän itse olisi turvattu. Se oli pääasia.
Hän asetti varjostimen entiselle paikalleen kuvan eteen, ja hymyili. Sitten hän meni makuuhuoneesen, jossa hänen kamaripalvelijansa jo häntä odotti. Tuntia myöhemmin hän oli ooperassa, ja lordi Henry nojautui hänen tuolinsa yli.
LUKU IX.
Istuessaan aamiaispöydässä seuraavana päivänä Basil Hallward astui sisään.
"Olen niin iloinen, että tapasin sinut kotona, Dorian", hän sanoi vakavasti. "Kävin täällä eilen illalla ja minulle sanottiin että olit ooperassa. Tietysti minä tiesin, että se oli mahdotonta. Mutta minä olisin toivonut, että olisit ilmoittanut, minne todellakin olit mennyt. Minä vietin hirveän illan, puoleksi peläten, että toinen murhenäytelmä voisi seurata toista. Minun mielestäni olisit voinut sähköttää minulle, kun sait tietää asian. Minä luin sen aivan sattumalta Globen viimeisestä numerosta, joka klubissa osui käteeni. Tulin heti tänne, ja olin tuskissani, kun en tavannut sinua. En voi sanoa sinulle, miten kipeästi tuo asia on koskenut minuun. Minä ymmärrän kuinka julmasti sinä kärsit. Mutta missä sinä olit? Menitkö tapaamaan tyttö paran äitiä? Hetken ajattelin mennä sinua sieltä hakemaan. Osoite oli lehdessä. Jossakin Euston roadin varrella, eikö niin? Mutta minä pelkäsin häiritseväni surua, jota en kuitenkaan voinut keventää. Vaimo parka! Millaisessa mielentilassa hän lienee! Ja hänen ainoa lapsensa! Mitä hän sanoi siitä?"
"Rakas Basil, kuinka minä voisin tietää?" mutisi Dorian Gray maistellen kellertävää viiniä hienosta, kullalla silatusta, kellomaisesta, venetsialaisesta lasista ja näyttäen hyvin kiusaantuneelta. "Minä olin ooperassa. Sinun olisi pitänyt tulla sinne. Tapasin ensi kertaa lady Gwendolenin, Harryn sisaren. Me istuimme hänen aitiossansa. Hän on kerrassaan ihastuttava, ja Patti lauloi jumalallisesti. Älä puhu kauhistuttavista asioista. Jollei puhu jostakin, niin se ei ole koskaan tapahtunutkaan. Vain sanat tekevät asiat todellisiksi, niinkuin Harry sanoo. Mutta Sibyl ei ollut tuon vaimon ainoa lapsi. Hänellä on poikakin, hauska poika luullakseni. Mutta hän ei ole näyttelijä. Hän on merimies, tai jotain sen tapaista. Ja nyt, kerro itsestäsi ja mitä sinä maalaat."