Sillä kaikki nämät aarteet, samoinkuin kaikki muukin, mitä hän kokoili kauniisen kotiinsa, olivat hänelle vain unohduksen välikappaleita, keinoja joiden avulla hän hetkeksi saattoi irtautua siitä taakasta, joka usein oli käydä hänelle liian raskaaksi kantaa. Yksinäisessä, suljetussa huoneessa, jossa hän oli viettänyt suurimman osan nuoruuttansa, hän itse oli ripustanut seinälle tuon hirveän kuvan, jonka muuttuneet piirteet olivat hänen elämänsä todellisen alennuksen todistuksena, ja kuvan yläpuolelle hän oli asettanut laskoksille kullanpunertavan peitteen. Viikkokausiin hän ei käynyt siellä ja unohti silloin koko julman maalauksen, ja hänen mielensä tuli jälleen kevyeksi, entinen iloisuus palasi takaisin ja hän eli kokonaan hetkessä. Mutta äkkiä, jonakuna iltana hän saattoi hiipiä ulos talosta, lähteä noihin hirveihin seutuihin lähelle Blue-gate-fieldiä ja viipyä siellä päiväkausia, kunnes hän ajettiin pois. Takaisin tultuaan hän istahti kuvan eteen, ja tunsi usein inhoa sekä sitä että itseänsä kohtaan, mutta toisin ajoin hänet valtasi taas itserakkauden ylpeys, jossa puolittain synnin lumous piilee. Ja hän hymyili salaisella ilolla turmeltuneelle varjokuvalle, jonka täytyi kantaa sitä kuormaa, joka oli aiottu häntä itseään varten.
Muutamien vuosien kuluttua hän ei voinut enää pitkäksi aikaa poistua Englannista. Hän luopui huvilasta, joka hänellä ja lordi Henryllä oli ollut Trouvillessa, samoinkuin pienestä valkoseinäisestä talosta Algierissa, jossa he olivat viettäneet useita talvia yhdessä. Hän ei voinut olla erillään muotokuvasta, joka muodosti niin tärkeän osan hänen elämäänsä, ja hän pelkäsi myöskin, että hänen poissaollessansa joku voisi päästä huoneesen, jos kohta hän olikin antanut panna vahvat teljet oven eteen.
Hän tiesi kyllä, ettei kuva voisi kertoa kellekään mitään. Tosin kuva oli vieläkin hyvin hänen muotoisensa, vaikka se oli tullutkin inhottavan rumaksi. Mutta mitä muut siitä ymmärtäisivät? Hän nauraisi heille, jos he uskaltaisivat häväistä häntä. Eihän hän ollut maalannut sitä. Mitä se häntä liikutti jos se näyttikin rumalta ja häpeälliseltä? Vaikka hän heille kertoisikin, niin tokkopa he uskoisivat?
Mutta sittenkin hän pelkäsi. Joskus kun hän piti pitoja suuressa talossaan Nottinghamshiressa nuorille, hienoille säätyveljilleen, joiden seurassa hän pääasiallisesti liikkui, ja hämmästytti koko kreivikuntaa hurjalla ylellisyydellään ja mielettömällä tuhlaavaisuudellaan, hän saattoi äkkiä jättää vieraansa ja kiiruhtaa takaisin kaupunkiin katsoaksensa eikö ovea oltu murrettu ja oliko taulu vielä paikoillansa. Mitäpä jos se varastettaisiin? Yksin tuo ajatuskin sai hänet kauhusta jäätymään. Silloin maailma varmaan pääsisi hänen salaisuutensa perille. Ehkäpä maailma sitä jo epäilikin.
Sillä jos kohta hän lumosi useita, niin olipa niitäkin, jotka eivät luottaneet häneen. Vähällä ettei häntä olisi arvottu pois eräästä West End-klubista, johon hänellä oli yhteiskunnallisen asemansa ja sukuperänsä nojalla täysi oikeus kuulua, ja kerrottiin, että kun hän kerran erään ystävän seurassa tuli Churchill-klubin tupakkahuoneesen, niin Berwickin herttua ja eräs toinen herra menivät uhallaan ulos huoneesta. Kummallisia juttuja levisi hänestä, kun hän oli täyttänyt viisikolmatta vuotta. Huhu kertoi, että hänet oli nähty ulkomaalaisten merimiesten seurassa huonossa kapakassa Whitechapelin puolella, ja että hän seurusteli varkaitten ja rahanväärentäjien kanssa ja oli päässyt heidän ammattinsa salaisuuksien perille. Hänen ihmeelliset matkansa tulivat tunnetuiksi, ja kun hän näyttäytyi jälleen seuroissa, niin herrat kuiskailivat nurkissa keskenänsä tai astuivat hänen ohitsensa pilkallisesti hymyillen, tai katselivat häntä kylmästi ja tutkivasti, ikäänkuin he olisivat päättäneet ottaa selville hänen salaisuutensa.
Tuollaista hävyttömyyttä ja tahallista halveksumista hän tietysti ei ollut huomaavinaan, ja useimmat arvelivat, että hänen suora, vilpitön olentonsa, hänen miellyttävä, poikamainen hymyilynsä ja hänen suloinen nuorekas ulkomuotonsa, joka ei koskaan näyttänyt vanhenevan, olisi itsessään tyydyttävänä vastauksena siihen panetteluun — sillä panetteluksi sitä sanottiin — jonka alaiseksi hän oli joutunut. Huomattiin kuitenkin, että muutamat, jotka olivat olleet hänen lähimpiä ystäviänsä, alkoivat jonkun ajan kuluttua karttaa häntä. Naiset, jotka olivat kiihkeästi ihailleet häntä ja hänen tähtensä uhmailleet sekä yhteiskunnallisia tapoja että sopivaisuutta, kalpenivat häpeästä ja kauhusta, jos Dorian Gray astui huoneesen.
Mutta monen silmissä nuo salavihkaa kerrotut häväistysjutut lisäsivät vain hänen ihmeellistä ja vaarallista viehätysvoimaansa. Hänen suuri rikkautensa oli hänellä varmana turvana. Yhteiskunta, ainakin sivistynyt yhteiskunta, ei mielellään usko mitään pahaa niistä, jotka ovat sekä rikkaita että miellyttäviä. Ihmiset tuntevat vaistomaisesti, että käytöstapa on tärkeämpi kuin moraali, ja heidän mielestään rehellisyys on vähemmän arvoinen kuin hyvä kokki. Ja tosiaankin on hyvin vähän lohdullista jos sanotaan, että mies, joka on tarjonnut meille huonon päivällisen tai huonoja viinejä, viettää moitteetonta yksityiselämää. Eivät edes kardinaalihyveetkään voi puolustaa puolikylmiä väliruokia, niinkuin lordi Henry kerran huomautti, kun tästä kysymyksestä keskusteltiin; eikä tätä hänen mielipidettänsä vastaan voi paljon sanoa. Sillä seuraelämän säännöt ovat, tai ainakin niiden pitäisi olla, samat kuin taiteenkin. Muoto on pääasia. Siinä tulee olla seremonian arvokkaisuutta ja epätodellisuutta ja samalla sen tulee yhdistää itseensä romantisen näytelmän epätodellinen luonne sekä se nerokkuus ja kauneus, joka tekee näytännön nautintorikkaaksi. Onko teeskentely jotakin niin hirvittävää? Enpä usko. Se on pikemmin vain keino, jonka avulla meidän personallisuutemme monistuu.
Se oli ainakin Dorian Grayn mielipide. Hän ihmetteli sitä pintapuolista psykologiaa, jonka mukaan ihmisen minuus on jotakin yksinkertaista, pysyvää, luotettavaa ja yhtenäistä. Hänen mielestään ihminen oli olento, jolla oli lukemattoman monta elämää ja lukemattomia tunteita, monipuolinen olento, jonka sielussa oli ihmeellisiä perittyjä ajatuksia ja intohimoja ja jonka ruumis oli saastutettu vainajien kauheilla taudeilla. Hän kuljeskeli mielellään kylmässä, autiossa taulugalleriassa maatilallaan ja katseli niiden erilaisten henkilöiden muotokuvia, joiden veri hänen suonissaan virtaili. Siinä oli Philip Herbert, josta Francis Osborne sanoo "Muistelmissaan kuningatar Elisabethin ja kuningas Jaakon ajoilta", että häntä "hemmoteltiin hovissa kauniin ulkomuotonsa vuoksi, joka ei kuitenkaan kauan kestänyt." Elikö hän ehkä joskus nuoren Herbertin elämää? Oliko joku kummallinen, myrkyllinen itu kulkenut ruumiista ruumiisen, kunnes se oli tavannut hänet? Olikohan joku hämärä tunne tuosta kadonneesta kauneudesta vaikuttanut sen, että hän niin äkkiä, ilman mitään syytä, oli Basil Hallwardin atelierissa lausunut sen mielettömän toivomuksen, joka oli muuttanut kokonaan hänen elämänsä? Tuossa, punaisessa, kultakirjaisessa kaavussaan, jalokivillä koristetussa asetakissaan, kultaripsinen röyhelys kaulassaan ja kalvosimet ranteillaan seisoi sir Anthony Sherard, raskas hopeavarustus jalkojensa juuressa. Mitä tuo mies oli hänelle perinnöksi jättänyt? Olisiko hän kuningatar Johanna Neapelilaisen rakastajana antanut hänelle perintönä syntiä ja häpeää? Olivatko hänen tekonsa vain unelmia, joita tuo vainaja ei ollut uskaltanut toteuttaa? Tuossa, kalvenneesta kankaasta hymyili lady Elizabeth Devereux; hänellä oli harsopäähine päässä, helmillä kirjaeltu huivi kaulassa ja avonaiset, vaaleanpunaiset hiat. Pöydällä hänen vieressään oli mandoliini ja omena. Hänen pieniä, suippokärkisiä kenkiään koristi suuret vihreät nauharuusut. Dorian tunsi hänen elämäntarinansa ja ihmeelliset jutut, joita kerrottiin hänen rakastajistansa. Oliko hän perinyt jotakin hänenkin luonnonlaadustansa? Nuo soikeat silmät näyttivät tarkastelevan häntä uteliaasti raskaitten silmäluomiensa alta. Entäs George Willoughby, jolla oli jauhoitetut hiukset ja kauneustäpliä kasvoissaan? Kuinka ilkeältä hän näytti! Kasvot olivat synkät ja mustat, ja halveksiva piirre näytti karehtivan aistillisten huulien ympärillä. Hienot pitsikalvosimet valuivat alas laihoille, kellertäville käsille, jotka olivat täynnä sormuksia. Hän oli ollut suurimpia keikareita kahdeksannellatoista vuosisadalla, ja nuoruudessaan lordi Ferrarin ystävä. Entä toinen Beckenhamin lordi, joka oli ollut hallitsijaprinssin hurjistelutoverina ja mrs. Fitzherbertin salaisen avioliiton todistajana? Miten uljaalta ja kauniilta hän näytti kopeassa asennossaan, pähkinänruskeine kiharoineen! Mitä intohimoja hän oli jättänyt perinnöksi? Maailman silmissä hän oli ollut kunniaton. Hän oli johtanut Carlton-Housen orgioita. Sukkanauharitariston tähti kiilsi hänen rinnassansa. Hänen vieressään riippui hänen puolisonsa muotokuva, kalpea, ohuthuulinen, mustapukuinen nainen. Hänenkin verensä virtasi Dorianin suonissa. Kuinka kummalliselta kaikki tuntui! Ja Dorianin äiti, joka muistutti lady Hamiltonia, äiti, jolla oli kosteat, viininpunaiset huulet, — hän tiesi kyllä mitä hän häneltä oli perinyt. Hän oli perinyt häneltä kauneutensa ja kauneudenihailunsa. Äidin kuva hymyili hänelle väljässä bakhantinnapuvussaan. Hänen hiuksissaan oli viininlehviä. Purppurainen viini kuohui pikarin reunojen yli, jota hän piteli kädessään. Kuvan ihonväri oli vaalennut, mutta silmät olivat yhä ihmeellisen syvät ja loistavat väriltään. Ne näyttivät seuraavan häntä minne tahansa hän kulki.
Mutta kirjallisuudessakin voi löytää edelläkävijöitänsä yhtä hyvin kuin omassa suvussansa, ja ne ehkä tyypiltään ja temperamentiltaan ovat vieläkin läheisempiä, ainakin muutamat, ja niiden vaikutus paljoa itsetiedollisempi. Ajoittain Dorian Graystä tuntui että koko historia oli vain kertomusta hänen omasta elämästänsä, ei sellaista, jota hän itse todellisuudessa oli elänyt, vaan jommoiseksi hänen mielikuvituksensa oli sen luonut ja hänen aivonsa ja intohimonsa sen loihtinut. Hän oli mielestään tuntenut heidät kaikki, nuo omituiset, julmat henkilöt, jotka olivat kulkeneet maailman näyttämön yli, tehneet synnin niin hurmaavaksi ja pahuuden viehättäväksi. Hänestä tuntui, ikäänkuin jollakin salaperäisellä tavalla heidän elämänsä olisi ollut hänen omaansa.
Sankarilla siinä ihmeellisessä kirjassa, joka oli niin voimakkaasti vaikuttanut häneen, oli myöskin ollut samanlaisia merkillisiä kuvitteluja. Seitsemännessä luvussa hän kertoo, miten hän laakeriseppele päässä, jotta salama ei iskisi häneen, istui Tiberiuksen puutarhassa Caprin saarella ja luki Elephantiksen häpeällisiä kirjoja, samalla kuin kääpiöt ja riikinkukot pyörivät hänen ympärillään ja huilunsoittaja laski leikkiä suitsutusastian heiluttajan kanssa; Caligulana hän oli pitänyt juominkeja vihreätakkisten ratsupalvelijoiden kanssa tallissa ja syönyt illallista norsunluisesta seimestä yhdessä hevosen kanssa, jolla oli hohtokivinen otsanauha; Domitianuksena hän oli vaeltanut käytävää pitkin, jonka seinillä riippui marmorikuvastimia, ja kuoppaisin silmin hän oli etsinyt sen tikarin kuvainta, jonka oli määrä lopettaa hänen elämänsä, sairaassa mielessään tuo elämäänkyllästyminen, tuo hirveä taedium vitae, joka valtaa ne ihmiset, joilta elämä ei mitään kiellä; hän oli istunut sirkuksessa ja katsellut kirkkaan smaragdin läpi veristä ihmisteurastusta ja antanut sitten hopeakenkäisten muulien kantaa itseään helmistä ja purppurasta tehdyssä kantotuolissa Granaattiomena-katua pitkin kultaiseen taloon, missä hän kuuli ihmisten huutavan Caesar Neroa, kun tämä kulki ohitse; ja Heliogabaluksena hän oli maalannut kasvojaan ja kehrännyt yhdessä naisten kanssa ja tuonut kuun Karthagosta ja naittanut hänet salaisesti auringon kanssa.