Yhä uudestaan ja uudestaan Dorian luki tätä eriskummallista lukua sekä molempia sitä seuraavia, joissa, samoinkuin harvinaisissa seinäverhoissa tai taidokkaissa emaljikuvissa, oli kuvattuna ne hirveät ja kauniit olennot, jotka pahe ja veri ja työttömyys oli muuttanut hirviöiksi ja hulluiksi. Siinä oli kuvattuna Filippo, Milanon herttua, joka murhasi vaimonsa ja maalasi hänen huulensa punaisella myrkyllä, jotta hänen rakastajansa imisi kuoleman suudellessaan häntä; Pietro Barbi, venetsialainen, tunnettu Paul toisen nimellä, joka turhamaisuudessaan koetti omistaa itselleen formosus arvonimen ja jonka kahdensadantuhannen floriinin arvoinen hiippa ostettiin hirveän synnin hinnalla; Gian Maria Visconti, joka koirilla metsästi eläviä ihmisiä, ja jonka murhatun ruumiin peitti ruusuilla eräs hetääri, joka häntä oli rakastanut; Borgia valkoisen hevosensa selässä, ja hänen rinnallansa ratsastamassa veljenmurha, vaippa Perotton veressä; Pietro Riario, Firenzen nuori kardinaali-arkkipiispa, Sixtus IV:nnen poika ja suosikki, jonka kauneutta saattoi verrata vain hänen kevytmieliseen elämäänsä ja joka vastaanotti Leonora Aragonialaisen valkoisen ja punaisen kirjavassa, merenneitoja ja kentaureja täynnä olevassa silkkiteltassa, ja joka antoi kullata pojan, jotta tämä tarjotessansa juhlassa näyttäisi Ganymedeelta tai Hylaalta; Ezzelino, jonka alakuloisuutta eivät mitkään muut kuin kuolemannäytökset haihduttaneet, ja joka joi punaista verta samoinkuin muut punaista viiniä — sanottiin että hän oli perkeleen poika ja oli pettänyt isäänsä noppapelissä pelatessaan omasta sielustansa; Giambattista Cibo, joka pilallaan kutsutti itseään "viattomaksi" ja jonka kuivuneihin suoniin eräs juutalainen lääkäri ruiskutti kolmen nuorukaisen verta; Sigismondo Malatesta, Isottan rakastaja ja Riminin herra, jonka kuva poltettiin Roomassa Jumalan ja ihmisten vihollisena, hän, joka kuristi salvetilla Polyssenan, antoi myrkkyä Ginevra d'Estelle smaragdipikarista ja rakennutti häpeällisen intohimon kunniaksi pakanallisen temppelin, jossa kristillistä jumalanpalvelusta oli pidettävä; Kaarlo VI, joka ihaili niin hurjasti veljensä vaimoa, että eräs spitalitautinen varoitti häntä siitä mielenhäiriöstä, jonka uhriksi hän oli joutuva, ja jota hänen aivojensa hämmennyttyä ei rauhoittanut mikään muu kuin sarasenilaiset kortit, joihin oli maalattu rakkautta, kuolemaa ja hulluutta esittäviä kuvia; ja Grifonetto Baglioni koristellussa takissaan, jalokivipäähine akantusmaisilla kiharoillaan, joka murhasi Astorren ja hänen morsiamensa sekä Simonetton ja tämän paashin, ja joka oli niin kaunis, että kun hän makasi henkitoreissaan keltaisella torilla Perugiassa, nekin jotka olivat vihanneet häntä, eivät voineet olla itkemättä ja Atalantakin, joka oli kironnut hänet, siunasi häntä.
Noissa kaikissa oli ääretön lumousvoima. Hän näki ne öisin edessään, ja päivin ne hämmensivät hänen mielikuvitustaan. Renessansiaika tunsi monia myrkytyskeinoja — myrkyttäviä kypäreitä ja palavia vahakynttilöitä, kirjaeltuja hansikoita ja jalokivillä koristettuja viuhkoja, kullattuja hajurasioita ja merenkultavitjoja. Dorian Gray oli saanut myrkytystä kirjasta. Ajoittain hän luuli, että pahuus oli ainoa keino, jonka välityksellä hän saattoi toteuttaa kauneudenunelmansa.
LUKU XII.
Oli marraskuun yhdeksäs päivä, hänen kahdeksannenneljättä syntymäpäivänsä aatto, niinkuin hän jälkeenpäin usein muisteli.
Hän astui kotiin kello yhdentoista aikana lordi Henryn luota, jossa hän oli ollut päivällisillä, ja yllään hänellä oli raskas turkki, sillä ilta oli kylmä ja sumuinen. Grosvenor squaren ja South Audley Streetin kulmassa eräs mies astui hyvin nopeasti hänen ohitsensa sumussa, harmaa ulsterikaulus nostettuna korville. Hänellä oli matkalaukku kädessä. Dorian tunsi hänet. Se oli Basil Hallward. Hänet valtasi omituinen pelontunne, jota hänen oli mahdoton selittää. Hän ei ollut näkevinänsä häntä ja kulki nopeasti taloansa kohti.
Mutta Hallward oli huomannut hänet. Dorian kuuli että hän ensin pysähtyi katukäytävällä ja sitten kiiruhti hänen jälkeensä. Hetken kuluttua hän laski kätensä Dorianin olkapäälle.
"Dorian! Mikä mainio sattuma! Olen odottanut sinua kirjastossasi aina kello yhdeksästä saakka. Vihdoin minun tuli sääli sinun väsynyttä palvelijaasi ja käskin hänen mennä levolle, kun hän päästi minut ulos. Minä lähden Parisiin yöjunalla ja minä tahdoin niin mielelläni tavata sinua ennen lähtöäni. Minä luulin tuntevani sinut, tai ainakin turkkisi, kun astuit minun ohitseni. En ollut kuitenkaan aivan varma. Etkö sinä tuntenut minua?"
"Tässä sumussako, rakas Basil? Tuskin tunsin Grosvenor squarea. Jossakin täälläpäin minun asuntoni on, mutta en ole varma siitä. Olen pahoillani että lähdet pois, enhän ole tavannut sinua iankaikkisiin aikoihin. Mutta toivottavasti tulet pian takaisin?"
"En niinkään pian. Aion viipyä poissa kuusi kuukautta. Hyyrään itselleni atelierin Parisissa ja pysyn piilossa kunnes olen saanut valmiiksi suuren taulun, joka pyörii päässäni. Mutta aikomukseni ei ollut puhua itsestäni. Olemme sinun ovellasi. Salli minun tulla hetkeksi sisään. Minulla on sinulle jotakin sanottavaa."
"Sepä hauska. Mutta etkö myöhästy junastasi?" sanoi Dorian Gray välinpitämättömästi, astuessaan ylös portaita ja avatessaan oven avaimellaan.