"Joko olet korjannut reiän katossa, pikku Hannu?' huusi mylläri iloisella äänellä.
"'Nyt se on tehty', vastasi poika laskeutuen alas tikapuilta.
"'Oi!' sanoi mylläri, 'ei mikään työ ole niin hauskaa kuin se, minkä toiselle tekee'.
"'Mikä ilo saada kuulla sinun puhuvan', vastasi pikku Hannu istahtaen maahan ja pyyhkien otsaansa, 'suuri ilo tosiaankin. Mutta pelkäänpä, etten minä koskaan voi saada niin kauniita ajatuksia kuin sinulla on.'
"'Kyllä sinäkin niitä saat', sanoi mylläri, 'mutta sinun täytyy koettaa parastasi. Toistaiseksi sinä ymmärrät vain käytännössä ystävyyttä; myöhemmin opit myös ymmärtämään sen tietopuolen.'
"'Luuletko sitä todellakin?'kysyi pikku Hannu.
"'En epäile sitä yhtään', vastasi mylläri, 'mutta nyt kun olet korjannut katon, niin voisit mennä kotiin lepäämään, sillä huomenna tahtoisin lähettää sinut viemään lampaani vuorelle.'
"Pikku Hannu parka ei uskaltanut sanoa tähän mitään, ja varhain seuraavana aamuna mylläri toi lampaansa Hannun mökille, ja tämä läksi niiden kanssa ylös vuorelle. Koko päivä kului häneltä meno- ja tulomatkaan; ja kun hän palasi takaisin, niin hän oli niin väsynyt, että hän nukahti tuoliinsa, eikä herännyt ennenkuin kirkkaalla päivällä.
"Kuinka hauskasti minulta aika nyt kuluu puutarhassani', hän sanoi ja lähti heti työhön.
"Mutta eipä hänellä koskaan ollut aikaa hoitaa kukkiansa, sillä hänen ystävänsä, mylläri, tuli alituisesti ja lähetti hänet milloin asioille, milloin pyysi häntä työhön taloonsa. Pikku Hannu oli joskus hyvin alakuloisella mielellä, sillä hän pelkäsi kukkien luulevan, että hän oli unohtanut heidät kokonaan. Mutta hän lohdutti itseään sillä ajatuksella, että mylläri oli hänen paras ystävänsä. 'Sitäpaitsi', oli hänellä tapana ajatella, 'antaahan hän minulle kottikärryt, ja senhän hän tekee vain jalomielisyydestä'.