"Tiedän kyllä, mitä aijot sanoa", lisäsi ruhtinas kiivaasti, "luulit että hän oli poikkeus siitä syystä, että hän on tuon pojan isä, jonka olen ottanut perheeseeni, — mutta tämäkin jääpi niinkuin jo olen sanonut, sama oikeus, sama rangaistus kaikille!"
Sillä aikaa kuin tämä tapahtui herraskartanossa eli linnassa, niinkuin sitä myös kutsuttiin, istui Iivana vanhan isänsä mökissä. Monta pitkää vuotta oli kulunut siitä, kun hän viimeksi oli nähnyt tämän vanhan kunnon miehen, sillä ruhtinaallinen perhe ei ollut, sen perästä kuin se kesän alussa oli jäänyt Pietariin, käynyt tiluksillaan, vaan oli tehnyt huvimatkoja muuanne. Sitä iloisemmin sykki Iivanan sydän, kun hän Michaelilta kuuli, että ruhtinas aikoi tänä vuonna tehdä tarkastusmatkan maahoviinsa, ja että hänen poikansa ja Iivana saisivat seurata häntä sinne. Kova kaipaus vanhaan isäänsä heräsi yhä valtavammin nuorukaisen rinnassa, samalla kuin Shestokovin tunteet häntä kohtaan silminnähtävästi kylmenivät. Hyvin harvoin sai Iivana enää ottaa osaa perheen juhlallisuuksiin, joista hän ennen ei koskaan ollut poissa. Samoin sai hän nyt ani harvoin tulia perheen huoneisiin, niin että hän useinkin viikkokausiin ei nähnyt ruhtinasta. Tuo nuorukaisen entinen hilpeä luonto, samoin kuin hänen hullunkuriset sukkeluutensa tuntuivat Shestokowista kiusallisilta, ja kun hän ennen oli sydämmellisesti nauranut Iivanan hauskoille havainnoille, rypisti hän nyt sen sijaan vihaisesti otsaausa ja käänsi nuorukaiselle selkänsä, eli moitti hän häntä sopimattomasta käytöksestä.
Seuraus tästä oli, että tuo ennen niin iloinen Iivana muuttui nyt hiljaiseksi eikä voinut torjua mielestään pelkoa ruhtinasta kohtaan. Hän ikävöitsi olentoa, joka häntä rakastaisi, ja kun hän ainoastaan omalta isältään voi toivoa tällaista rakkautta, niin iloitsi hän ajatellessaan sitä aikaa, jolloin heidän piti matkustaa maatilalle.
Iivana ei ollutkaan erehtynyt, hänen vanha isänsä oli ylen onnellinen nähdessään jälleen poikansa. Hän käytti joka joutohetkensä puhellakseen nuorukaisen kanssa, kertoen hänelle äiti-vainajasta, jonka näköiseksi Iivana nyt oli tullut. Kaksi asiaa suretti tätä hienotunteista nuorukaista enin; ensiksi tuo suuri riippuvaisuus, jossa hänen isänsä oli, ja sitten tuo kurja asunto, jossa hänen täytyi elää. Tuossa pienessä tuvassa ei löytynyt muuta kuin yksi horjuva pöytä, kaksi jakkaraa, penkki seinää pitkin, oven vieressä riippuva pata, nurkassa vanha pyhimyksen kuva ja lähellä uunia kurjan kurja lavitsa, jolla tuo vanha mies raukka nukkui.
Kun Iivana tänään istui penkillä isänsä vieressä, ei hän voinut olla tunteitaan ilmaisematta, vaan sanoi:
"Kun vertaan omaa huonettani, joka minulla on ruhtinaan palatsissa, tähän sinun kurjaan asuntoosi, niin tuutuu sydämmeni kovin raskaalta. Minulla on kaikki mukavuudet, sen sijaan kuin sinun täytyy tulla toimeen tässä kurjuudessa, vaikka sinun ikäsi jo vaatisi jonkunlaista mukavuutta."
"Älä siitä huolehdi, rakas Iivanani", vastasi hänelle vanhus iloisesti hymyillen. "En ole koko elinaikanani muuhun tottunut. Onhan minun kohtaloni monta vertaa parempi kuin noiden talonpoikas-raukkojen, ja onhan minun mökkini oikea palatsi verrattuna noihin luoliin, joissa näiden maa-orjien täytyy asua."
"Maa-orja!" huudahti Iivana, ja hänen miettivä katseensa kohtasi maata. "Hirmuinen sana — sydämmeni seisattuu sykkimästä, kun ajattelen, että oman isäni täytyy kantaa noita orjuuden kahleita."
Vanha Andreas ei voinut käsittää tätä tuskallista tunnetta. Hän oli lapsuudestaan saakka tottunut maa-orjuuteen eikä koskaan tullut ajatelleeksikaan tarkemmin kohtaloaan.
Hän tuskin itse tunsi ja tiesi oman kurjuutensa, sillä hän — niinkuin kaikki hänen onnettomat toverinsa — oli vaipunut siihen tylsämielisyyteen, joka kärsivällisesti kestää kaikki ja lohdutti itseään sillä ajatuksella, että tuo onneton kohtalo ei millään tavalla ollut muutettavissa.