Iivana jatkoi vielä surullisia mietteitään, kun mökin ovi äkkiä temmattiin auki, ja ruhtinas Shestokow voudin seuraamana astui sisään. Pelko ja hämmästys kuvastuivat nuorukaisen kasvoissa, kun hän huomasi herran vihaisen katseen ja samalla näki miten isänsä heittäytyi polvilleen ruhtinaan eteen ja suuteli hänen nuttunsa liepeitä. Ennen aavistamaton ylpeys heräsi Iivanan rinnassa, ja kaikin voimin hän koetti voittaa sitä halveksimisen tunnetta, joka heräsi hänessä isää kohtaan.
"Miten voipi langeta polvilleen ihmisen edessä ja orjallisesti suudella hänen vaatteitaan!" ajatteli nuorukainen itsekseen, tuntien samalla kovaa halua kohottaa isää pystyyn.
"Jumala teitä siunatkoon, Isä", huusi Andreas nöyrästi, "Minkä suuren kunnian te minulle osoitatte, kun suvaitsette astua mökkiini — siitä kiitän Jumalaa ja tahdon rukoilla edestänne, Isäseni."
Mutta tämä Isä, tottuneena näihin hyväilysanoihin, ei välittänyt vähääkään maa-orjansa ilosta, vastasi vaan suuttuneena:
"Mitä kuulen, Andreas? Sinä et ole vielä tuonut takaisin sen säkillisen jyviä, joka sinulle annettiin kylvöä varten?"
"Oi rakas Isäni", vaikeroi vanhus yhä vaan polvistuneena, "älkää olko minulle vihainen siitä, vuosi on ollut huono, rakeet ovat turmelleet peltoni ja jyvien asemasta sain leikata paljasta rikkaruohoa. Jumala ja kaikki pyhimykset armahtavat kyllä meitä vielä ja siunaavat tulevan vuoden. Silloin annan teille Isäni, jyvänne kaksinkertaisella mitalla takaisin."
"Eihän sinun peltosi ole ainoa, joka on turmeltunut", vastasi Shestokow äreästi, "ja kuitenkin maksavat veljesi sen veron, minkä heidän tulee maksaa. Sinua kohtaan on osoitettu erityistä armoa, kun on annettu sinulle siemen-jyviä, ja nyt olet niin hävytön, ett'et tahdo täyttää velvollisuuttasi, onko tämä kiitollisuutta?"
"Ole armollinen, Isäni, ja osoita armeliaisuutta samoin kuin tuo hyvä herra Jerupkow tuolla naapuritilalla, hän joka katovuosina vapauttaa maaorjansa veroista."
"Ahaa, sillä äänelläkö se lintu nyt laulaa?" huusi Shestokow raivostuneena. "Joko tuo vapauden pyörre on saanut sinutkin valtaansa? Sinä kirottu kansa! Selkäänne teidän pitää saada. Teitä täytyy piestä raajarikkoiseksi. Sitä te tarvitsette… mutta ei minkäänlaista vapautta… vapautta teille muka…! Odottakaa, kyllä minä teille näytän." Näin sanoen kohotti ruhtinas nyrkkinsä ja antoi sen niin voimakkaasti pudota polvistuneen vanhuksen paljaalle päälaelle, että tämä pyörtyneenä kaatui maahan.
Hetken aikaa seisoi Iivana jäykkänä kauhistuksesta, sitten hyökkäsi hän tuon julmurin päälle, joka oli uskaltanut lyödä hänen vanhaa isäänsä. Hän oli vähällä menettää tajuntansa, eikä tiennyt millä tavalla hän saisi tuon häväistyksen kostetuksi. Silloin sai ruhtinaan vihastunut katse hänet lumotuksi, hänen kohotetut nyrkkinsä painuivat voimattomina alas, hän hoiperteli seinää kohden, ja taisteli turhaan tuota tuskaa vastaan, joka oli vähällä särkeä hänen sydämmensä. Iivana olisi tahtonut raivota, mutta hänen äänensä ei ottanut totellakseen, ja nyt kuuli hän ruhtinaan tylyn kysymyksen, jonka hän hänelle huusi: