"Noh, poika, mitä merkitsee tämä kummallinen käytös, häh?"
Silloin hän jälleen tointui ja koetti rohkaista itseään; ja kun tämä hänelle kovan taistelun jälkeen onnistui, alkoi hän alussa hiljaa, mutta sitten yhä enemmän kiihtyneellä äänellä:
"Teidän armonne on osoittanut minulle paljon hyvää. Teitä yksin saan kiittää siitä sivistyksestä, joka oikeuttaa minua opiskelemaan yliopistossa. Te, te se olitte, joka kohotitte minut alhaisesta asemastani, ja voin kyllä sanoa, että isällisesti olette minusta huolta pitänyt. Näitä hyviä tekojanne en koskaan tule unohtamaan. Yhtä vähän unohdan sitä, mitä nyt teitte vanhalle isälleni. Tämä teko eroittaa meidät ainiaaksi, sillä olisinhan kehno poika, jos hetkeäkään viipyisin sen miehen kodissa, joka näin raa'alla tavalla on häpäissyt isääni. Sentähden jääkää hyvästi, ruhtinas Shestokow, ja vielä kerran, kiitos teille kaikesta hyvyydestänne minua kohtaan!… Nyt lähden ulos avaraan maailmaan, luottaen siihen ettei hyvä Jumala minua raukkaa hylkää, vaan soisi minulle vielä sellaisen aseman, eitä olisin tilaisuudessa lunastaa teiltä isäni ja ottaa hänet luokseni… jääkää hyvästi!" Näillä kyynelten tukahduttamilla sanoilla syöksyi Iivana ulos ovesta, mutta ruhtinas huusi hänen jälkeensä mahtavalla äänellä: "Seis!" Jos Shestokow'ia vähänkään tunsi ja nyt nuorukaisen puhuessa häntä tarkasti, huomasi heti, ett'ei hänen pienten silmiensä räpytys ja hänen kasvojensa hermostunut värähdys ennustanut mitään hyvää, Iivanakin hämmästyi, ja Shestokow'in käheä ääni tuntui hänestä aivan vieraalta.
"Sinä tahdot lähteä ulos maailmaan, poika." Näin alkoi ruhtinas rauhallisella äänellä, joka ennusti myrskyn tuloa. "Oletko saanut minun myönnytykseni siihen?"
Iivana näytti hämmästyneeltä ja vastasi: "Minkätähden pitäisi minulla olla siihen teidän armonne lupa, kun minä erkanen teidän talostanne ettekä ole minun holhojani?"
"No, no", jatkoi ruhtinas ja hänen äänensä rauhallisuuteen sekoittui jotain pilkallista, "sellaisesta holhojatoimesta kiittäisinkin: Ei tarvittane aina vaan isän tai holhojan lupaa, kun nuori mies tahtoo mennä ulos avaraan maailmaan, tarvittanee myös välistä hänen Herransakin."
Tähän ivaan liittyi nyt vielä pilkkakin ja raaka ilkkuminen, joka tuntee uhrinsa voimattomuuden ja iloitsee sen hämmästyksestä.
Iivana pyyhkäsi kädellä silmiänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut karkoittaa hirveätä unikuvaa; suuresti epävarmana hän kysyi:
"Teidän armonne puhuu eräästä herrasta, — minä puolestani en tunne muuta Herraa kuin Jumalan; sillä en ole vielä antautnnut kenenkään palvelukseen."
Nyt laukesi rajuilma; salamat säihkyivät Shestokow'in pienistä silmistä, hänen karkea äänensä jymisi kuin ukkonen: