Lähellä Nevajokea, aivan talvipalatsin likimmäisessä läheisyydessä juoksee säteenmuotoisina kolme oikosuoraa katua, joista yhdellä on nimi Newskii-Prospekt. Koko pietarilainen elämä keskittyy tämän komean, kauneilla kauppapuodeilta täytetyn kadun ympärille. Täällä kävelee iltapuolen ensi hetkinä Pietarin koko hienolisto, täällä pyörivät rikkaitten vaunut mosaiikin tapaan lasketuilla puisilla katupeitteillä. Myös liike-elämän valtasuoni, n.k. kauppahovi sijaitsee toisella fasaadillansa Newskii-Prospektia kohden. Mutta me käännymme kadun vastakkaiselle puolelle seisahtuaksemme siihen paikkaan, jossa joukko loistavia ravintoloita sijaitsee.
Vaikka rajuilma riehuikin ja oli jo myöhäistä, liikkui tässä osassa Newskii-Prospektia sangen paljon väkeä. Ylipäänsä talvisaikaan alkaakin elämä Pietarissa vasta yöllä, sillä koko luomakunta on täällä niin sanoaksemme ikäänkuin jäätynyt, ja iloitaan siis, kun pimeyden huntu on laskenut verhonsa tämän vähemmän mieluisan maisemakuvan yli. Vasta kello yhdeksän perästä aamusilla alkaa päivä hämärtää, keskipäivän aikaan muistuttaa alhaalla meridiaanissa seisova aurinko, että se vielä on maailmassa olemassa, ja kello kahden perästä on se jo jälleen poissa — siellä, missä pippuria kasvaa.
Ei ihmettä siis, jos sellaisien olosuhteitten vallitessa pietarilaisen mielihalu palaa kirkkaasti valaistuun ravintolaan, jossa suuressa kaakeliuunissa tuli mieluisasti paukkuen palaa, jossa tyhjentymättömissä kattiloissa kiehuva vesi porisee ja kuohuu, odottaen hetkeä, jolloin se rommin ja sokerin kanssa sekoitettuna höyryävänä totina luistaa alas venäläisen kurkkua myöten. Täällä sulaa jähmettynyt pietarilainen, täällä hän tulee puheliaaksi, ja ainoa, mikä hänestä tuntuu kiusalliselta, on salaisen poliisin läsnä-olo. Tämä tunkeutuukin monenlaisissa valepuvuissa pääkaupungin kaikkiin soppiin ja kuuntelee ahnaasti jokaista ajattelematonta sanaa, joka voisi aiheuttaa ilmiantoa ja tuottaa vakoojalle jonkun ruplan.
Se ravintola, johon me nyt astumme, oli silloin kaupungin enimmin käytetty. Se veti vieraita puoleensa sekä komean sisustuksensa, kuin myös sen runsaan valikoiman kautta, jota sen kyökki ja kellari tarjosivat. Täällä sai köyhä kirjuri huokean iltaruokansa, samoin kuin ylellisyydessä hemmoteltu herkuttelijakin valikoidnmman illallisensa. Siitä syystä olikin seura hyvin sekalainen, jos kohta Pietarissa vallitseva sääty-ylpeys suurella huolella piti silmällä, että yksissä pöydissä aina istui vaan vertaisia, niin että ravintolan laaja tarjoiluhuone oli jaettu moneen osastoon, osasto itsekullekin säätyluokalle, niinkuin korkeammalle ylimystölle, virka- ja kauppasäädylle sekä "mustalle kansalle" — työväen luokalle.
Pienen syrjässä seisovan pöydän ääressä, joka oli virkamiesten osastossa, istui vanha mies, jonka lumivalkoiset hiukset ja parta antoivat hänelle kunnianarvoisan ulkonäön. Hänen edessään seisoi pullo, jonka nimilista kantoi kuuluisaksi tulleen viinilajin nimen. Kumminkin täytti hän harvoin lasiansa, josta hän ainoastaan joskus hiukan maisteli. Että hän tunsi olonsa sangen mieluisaksi, osoitti hänen tyytyväinen hymyilynsä, joskohta hän silloin tällöin muuttui nähtävästi levottomaksi. Vanha vieras veti usein esille kellonsa. Sen kalleudesta päättäen kuului hän ylimystön korkeampaan luokkaan, sillä kellon kotelo ei ainoastaan ollut puhtaasta, paksusta kullasta, vaan näkyipä siinä myös kruunu, jonka alla jalokivistä sovitettu "A" kirjain säteili.
Mutta ulkomuoto pettää; vanha herra oli tosin hyvin hyvissä olosuhteissa, mutta ei hän voinut ylpeillä vanhasta aatelisesta sukutaulusta. Kello oli hänen keisarillisen suosijansa antama, jonka hengen hän kerran kuumassa taistelussa sotakentällä oli pelastanut. Tämä viittaus riittänee lukijan mieleen muistuttamaan Iliaa — sillä vanha herra ei ollut kukaan muu kuin keisarin oma ylimmäinen kuski.
Viekas ja veitikkamainen ilme hänen silmissään ja suupielissään yhdistyneenä sydämmen vilpittömyyteen näkyi jokaisesta ukon katseesta; tämä ilme vallitsi hänessä erittäinkin tänään. Mutta tämä veitikkamaisuus hänen kasvojensa piirteissä hävisi, kun se mies, jota hän oli odottanut, vihdoin saapui.
"Te olette pannut minun kärsivällisyyteni kovalle koetukselle, ystävä Markowna", virkkoi hän nadsiratelille, jonka ruumiin pyöreys, siitä kun hänet viimeksi näimme, melkoisesti oli paisunut.
"Asioita, arvoisa herra, tärkeitä asioita", huokaili pikku virkamies istahtaen ikäänkuin väsymyksestä voimattomana sen tuolin pehmoiselle istuimelle, jonka Ilia hänen allensa lykkäsi.
"Vai niin, vai niin, — mitä sitte taas on tapahtunut?"