Kulkueelle määrätyllä paikalla tunkeili lukemattomia ihmisjoukkoja, ja kaikki oli juhlallisesti koristettu.
Jäykkä talvinen luonto hurmaantui tästä keinotekoisesta keväästä, joka loisti naisten hatuissa ruusujen, ruiskukkien, tulililjojen ja syreniterttujen muodossa.
Poliisit olivat täydessä virkainnossa, hiki otsalla. Santarmiupseerit kiitivät pitkin tietä, ja santarmit ratsastivat edes takaisin kansanjoukkorivien edessä valvoakseen järjestystä joka paikassa.
Yhtäkkiä syntyi ihmisjoukossa syvä hiljaisuus.
Komea kaksivaljakko englantilaiseen livréen puettuine palvelijoineen ilmestyi. Ne olivat keisarilliset vaunut. Tsaari Aleksanteri ohjasi itse hevosiaan ja hänen korkea puolisonsa, jonka nimipäivää tänään vietettiin, nojautui vaunujen selkänojaa vastaan.
"Huutakaa… huutakaa!" ärjyivät poliisit ja santarmit ihmisjoukolle, ja raikkaasti kaikui vastaan kaikkialla: "Eläköön! Eläköön—kö—öön!"
Keisarillisen valjakon perässä seurasi loistava joukko kirjavissa höyhentöyhdöissä ja kullatuissa virkapuvuissa, näitten jälkeen taas laaja rivi sekä komeita että yksinkertaisia, maksetuita ja maksamattomia ajopeliä.
Markownan kuskille oli todellakin onnistunut päästä lähelle keisarillisia vaunuja. Ainoastaan yhdet vaunut oli edellä, nämät vaunut omisti ruhtinas Platon Shestokow, joka puolisonsa, kahdeksantoista vuotiaan poikansa ja erään toisen samanikäisen nuorukaisen kanssa otti osaa juhlakulkueesen.
Ruhtinasta, joka oli rikkaimpia bojaareja [näin kutsutaan Venäjällä korkeimmista aatelissuvuista nimitetyt ylhäisimmän luokan jäsenet], pidettiin suuressa arvossa, etenkin kun tiedettiin hänen nauttivan keisarin suosiota. Jokainen piti sitä kunniana, kun ruhtinas heitä tervehti, ja kun ruhtinaan vaunut ajoivat sivuitse, kumarsivat katsojat hänelle yhtä syvään, kuin äsken tsaarille itselleen. Eivätpä edes talonpojatkaan, jotka nelipyöräisissä kärryissään olivat vaimoineen ja lapsineen tulleet kaupunkiin, laiminlyöneet kunnioittavasti häntä tervehtiä. Eiväthän nuo kurjat voineet tietää, josko heidän nykyinen omistajansa vielä tulevaisuudessa tulisi myömään heidät juuri tälle samalle Platon Shestokowille. Kun ruhtinas kerran kääntyi taaksepäin, nousi nadsirateli Markowna heti ylös vaunujen istuimelta ja tervehti korkeata herraa alamaisesti kunnioittavalla kumarruksella. Shestokow viittasi silloin kädellään ystävällisesti hänelle, ja silloin tunsi tämä pieni virkamies itsensä niin ylpeäksi että alkoi heti rohkeasti silmäillä ympärilleen. Hänestä tuntui ikäänkuin väkijoukko olisi pitänyt häntä tuon ruhtinaallisen auringon henkivartijana. Monet katsojista kumarsivat näet nyt hänellekin, ja tätä ne tuskin olisivat tehneet ilman tuota ruhtinaallista tervehdystä.
Kun tuo pitkä vaunurivi oli ajellut pitkin kaupungin katuja, kaartin rykmentin soittokunnan soittaessa, oli juhlakulkue päättynyt, ja ihmisjoukot virtasivat kotiansa kohti, palatakseen yön tullen uudelleen, katsomaan komealla ilotulituksella koristettua pääkaupunkia.