Markowna teki myös samoin, mutta ei viipynyt kotonaan pitemmältä, kuin että ennätti vaihtaa virkapukunsa siviilipukuun. Kun hän tämän oli tehnyt, läksi hän uudelleen ulos, mutta tällä kertaa jalkaisin. Käveltyään melkoisen matkan, seisattui hän komean palatsin eteen. Tämän omisti ruhtinas Shestokow, ja hänen luonaan hän antoi ilmoittaa itseään.
"Tuskin luulen että hänen armonsa ottaa teitä tänään vastaan", vastasi paLvelija olkapäitään kohottaen, "hän kun näet tänään odottaa vieraaksi eräitä tilus-naapureitaan ja myös sisarensa poikaa, joka eilen on palannut takaisin ulkomailta."
"Ah, Janosch — kulta" jatkoi viekas nadsirateli, antaen kokonaisen ruplan livahtaa alas palvelijan kouraan, "minä en viivytä herraasi tuskin kymmentä minuuttia, sano se hänelle, ja minä olen varma, ettei hän lähetä minua pois."
Annettu juomaraha auttoi, ja palvelija vei Markownan ruhtinaan luo.
Tämä virui pitkällään Ieposohvalla tupakkasalissaan ja poltteli kallisarvoista merenvahapiippuaan, josta hän puhalteli savua sinisissä renkaissa ylös ilmaan. Platon Shestokow oli vahva, keskikokoinen mies noin viidenkymmenen vuoden vaiheilla. Hän oli jotenkin lihava, ja hänen täyteläisistä, punertavista kasvoistaan huomasi kyllä että hän rakasti herkullista ruokapöytää. Hänen pienet läpitunkevat silmänsä, vahvat viiksensä ja pystynenänsä antoivat hänelle uljaan ulkonäön, joka taas silloin katosi, kun hän käytti lonjettia, joka usein tapahtuikin, koska hän oli hyvin likinäköinen. Hänen paljas päälakensa ei suinkaan kaunistanut häntä, vaan antoi hänelle jotakin viinaan menevän näköistä. Hänen äänensä sointu soveltui hyvin hänen ulkonäköönsä, se tahtoo sanoa se oli myöskin karkea ja vastenmielinen. Suurena vastakohtana tähän oli sitä vastoin hänen käytöksensä, joka osoitti hienoa seuraelämän miestä.
Nadsiratelin sisään astuessa jäi hän tosin leposohvalleen virumaan, mutta viittasi ystävällisesti tulijalle ja pyysi häntä istumaan.
Ruhtinas oli noiden molempien nuorukaisten seurassa, jotka olivat olleet hänen mukanaan juhlakulkueessa. Toinen heistä, laiha ja kalpea, oli hänen poikansa Michael, ja tuo toinen, joka oli voimakas ja komea nuorukainen, kutsuttiin nimellä Iivana. Tämä viime mainittu oli erään hänen toimimiehensä poika maatiluksilta ja oli maa-orjana ruhtinaan omaisuutta. Koska ruhtinaallinen perhe oli mieltynyt tuohon silloin nelivuotiseen Iivanaan, päätti Shestokow ottaa hänet jonkunlaiseksi leikkitoveriksi pojalleen, jonka kanssa häntä yhdessä sitten kasvatettiin, ja sai hän siis saman sivistyksen kuin ruhtinaan oma poika.
Ruhtinas oli juuri keskustellut poikien kanssa hauskalla tavallaan ja nauroi vielä sydämmensä pohjasta niille hullunkurisille kuvauksille, joita Iivana hänelle kertoi juhlakulkueesta.
"Tämä tässä on koko velikulta, rakas Markowna", sanoi hän nadsiratelille. "Voitteko arvata mihin hän yhä vaan vertailee kumartelevia kansanjoukkoja? Ruispeltoon, jonka pitkiä korsia tuuli heiluttelee, mutta jonka tähkät — nuo arvokkaat päät — ovat typö tyhjiä. Keisarin läsnä-olo on pannut kansan joka paikassa liikkeelle ha! ha! ha! Noh, pojat, nyt saatte mennä! Antakaa käsky että varustavat teetä odotetuille vieraillemme."
Michael kumarsi ja astui sivuovea kohti, mutta Iivana jäi sitä vastoin seisomaan ja katsoi ruhtinaaseen, viekkaasti hymyillen.