"Hyvä herra, isäntä käskee sanoa että ilta nyt on lopussa, hän tahtoo sulkea ovet."
Silloin töytäsi Markowna ylös kiusaavista unelmistaan, tuijotti puhujaa vähän aikaa silmiin, veti kellon taskustaan ja huusi hämmästyneenä:
"Kello on jo yli neljä!… Muutamien hetkien perästä täytyy minun esiintyä päällikköni virkahuoneessa. Perkele, ajallahan on tänään siivet."
Hän veti turkin päällensä, pani hatun päähänsä ja otti kepin käteen. Näin astui hän ulos kadulle.
Myrsky hänen rinnassaan raivosi kilvoin sen myrskyn kanssa, joka pauhaten riehui läpi katujen ja jäätyneet lumihiutuset, jotka tuprusivat hänen kasvojansa vastaan, tekivät hänelle hyvää, sillä ne jäähdyttivät hänen kuumeesta palavaa otsaansa.
Kohta oli hän kadonnut yön pimeyteen.
VII
91. Psalmi.
Talven ankaruus oli tällä kertaa Venäjällä kohonnut korkeimmilleen. Lakkaamatta raivoili jääkylmä koillistuuli ja taivas syöksi kokonaisia lumivyöryjä maahan. Korkea pakkaismäärä puhdisti kadut ja torit ällistelevistä joutilasjoukoista; nähtiin ainoastaan ihmisiä, jotka asioitten ja toimien pakosta olivat uskaltaneet ulkoilmaan huoneitten suloisesta lämpimästä.
Pääkaupungin kolmen kadun yli ulottuvan rikosvankilan mustan ristikkoportin eteen ajoi ankaran lumimyrskyn vallitessa vankivaunut. Sen seurassa kulkeva maasantarmi veti kilisevää kelloa, ja heti tuli ulos vahtimies, jolle hän ojensi virallisen kirjoituksen.