"Miksi olette täällä meidän luonamme?" kysyi häneltä nuori poika, joka nälissään oli varastanut.
"Sitä en tiedä", vastasi Jerupkow tuskallisesti ja hänen sanansa herättivät yleisen naurunhalun. Mutta kuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun hän jouduttuaan puheisiin tämän huoneen likaisien asukkaitten kanssa huomasi, ettei hän ollutkaan alhaisen roskajoukon seurassa, vaan aateliston osastossa, joka käsitti kuusi huonetta, jotka kaikki olivat vangituita täynnänsä.
Syyllisien ja syyttömien piti näissä terveydelle vahingollisissa huoneissa viettää aikansa. Siellä löytyi kaksi herraa, jotka entisissä viroissaan kolleegianneuvoksina olivat antaneet vääriä todistuksia ja kuitteja, eräs husaariupseeri, joka kostonhimosta oli pistänyt tuleen everstinsä talon; eräs aatelinen apteekkari, joka oli myynyt myrkkyä nuorelle rouvalle, vaikka hän tiesi että hänellä oli aikomus sillä katkaista vanhan miehensä elämänlangan. Mutta Jerupkow oppi myös tuntemaan viattomia uhriraukkoja, jotk'eivät olleet mitään rikosta tehneet, vaan jotka olivat tänne suljetut jonkun mahtavan käskystä, kun he rehellisen, avomielisen puheen kautta olivat saavuttaneet heidän epäsuosionsa. Jo kuukausi sitten odottivat he ikävöiden sitä hetkeä, jolloin heitä kutsuttaisiin tuomariensa eteen tutkittaviksi, sillä he tiesivät että heidän viattomuutensa piti käydä selväksi, mutta viikko viikon, kuukausi kuukauden perästä kului eikä heitä kutsuttu tilinteolle, — maallinen oikeus näkyi heidät unhottaneen.
Kaksi päivää oli kulunut Jerupkowin sulkemisesta vankilaan, vasta kaksi päivää, ja kumminkin tuntui tämä aika hänestä oikealta ijankaikkisuudeita, sillä työtä ei siihen aikaan annettu venäläisessä vankilassa. Päivä kului kulkemalla edestakaisin ahtaassa huoneessa tai hengittämällä turmeltunutta ilmaa ummehtuneessa pihassa, Kuolettava ikävä kalvoi ikäänkuin mato Jerupkowin henkeä ja sielua, ja tähän ahdistukseen liittyi vielä toinen pahempi, nimittäin nälkä ja inho. Tämä surkuteltava mies ei voinut nauttia sitä ruokotonta ruokaa, jota vangituille tarjottiin, ja joka liiankin paljon muistutti sitä, mitä Shestokowin maa-orjat saivat, Ei edes puhdasta juomavettä tuotu vankilaan. Hevonen kuljetti pitkin päivää lähellä olevasta kanavasta viheriäistä vettä keitoksi ja juomaksi.
Kolmannen päivän aamu koitti. Muutos tuli tässä kauheassa yksitoikkoisuudessa. Laajan vankilan kaikissa huoneissa alkoi virkeä ja vireä elämä ja toiminta. Jo yön kuluessa pestiin, maalattiin, ommeltiin ja silitettiin, ja suuri oli vankien kummastus, kun he aamiaiseksi saivat oikein maidolta maistuvaa juomaa. Saadakseen lattioita paremmin kuivumaan pidettiin ikkunat auki ja niiden läpi tunkeutui pohjakerroksessa olevasta keittiöstä voimakkaan lihaliemen ja paistin haju, niin että moni näistä raukoista tuli siihen ajatukseen, että heille tänään mahdollisesti valmistettiin viimeinen mestaus-ateria. Mutta näistä arveluista päästiin pian selville. Aamupäivän kuluessa tuli vankilan päällikkö päivystäjäupseerien seurassa jokaiseen vankihuoneesen ja käski vangituita pukeutumaan puhtaisiin vaatteihin sekä käyttäytymään mallikelpoisesti ja olemaan levollisua, koska hänen keisarillinen majesteettinsa, tsaari Aleksanteri oli ilmoittanut kunnioittavansa vankilaa käynnillänsä.
Yleinen oli hämmästys ja suuri oli ihmettely. Sellaista armonosoitusta eivät voineet muistaa edes ne vangitkaan, jotka jo vuosikymmeniä olivat asuneet tässä hautakammiossa. Joka sydämmessä leimahti toivon kipinä, sillä keisarin läheisyys ennusti anteeksi antoa, ainakin lievennystä ja pikaisempaa ratkaisua niiden kohtalossa, joita ei vielä oltu tutkittu. Jokainen valmistui rukouksella lyhyesti esittämään viattomuuttansa, ja toinen onneton auttoi toista, Sanalla sanottu, nyt oli yleinen riemujuhla, ja vaikka he olisivat epäilleetkin armon saantia, niin antoi tämä epäilys kumminkin sijaa sille toivolle, että hallitsija koettaisi seurata maailman Herran kaunista esimerkkiä osottamalla armoa ja laupeutta. Jaloja päätöksiä tehtiin ja vankiparkojen sydammet hehkuivat vakavista aikomuksista antaa kärsityt vaivansa jäädä heille ikuisiksi varoituksiksi.
Jerupkow hengitti jälleen helpommin. Hän tiesi että hänen jalot harrastuksensa lieventää maa-orjien kurjuutta eivät olleet keisarille tuntemattomia, sillä hän oli saanut tietoja niistä tiedusteluista, joita Aleksanteri hänestä oli antanut tehdä.
Vangit olivat juuri pöydässä; me saatamme käyttää tätä lausepartta, koska tänä päivänä pöytä oli tuotu jokaiseen vankihuoneesen. Voimakas liemiruoka höyrysi heidän kupeistansa ja vadeilla kannettiin maukkaasti valmistettua lihaa ja vihanneksia. Silloin törmäsi huoneesen, joka myös Jerupkowille oli osoitettu asuinpaikaksi, vartija huutaen: "Tsaari!… Hiljaa pojat, tai käypi teille pahoin!"
Muutamia hetkiä myöhemmin ilmestyi keisari Aleksanteri oven kynnykselle. Kaikki vangit lankesivat polvilleen paitsi Jerupkow, joka teki syvän kumarruksen hallitsijalle. Tämä katsoi muutamia silmänräpäyksiä häutä tutkistellen, sitte alkoi hän tarkastuksen. Hän katseli puhtaaksi pestyä lattiaa, siistityitä seiniä, kuin myös olkivuoteita ja peitteitä, jotka viime mainitut varhain samana aamuna olivat tuodut huoneisin. Sitte lähestyi hän pöytää ja erään upseerin hänen seurueessaan piti maistaa ruokaa.
"Teidän Majesteettinne, se on moitteetonta", kuului arvostelu.