Kaikesta huolimatta jäi tsaarin katse synkäksi. Hän kääntyi nyt vankilan päällikön puoleen ja sanoi:
"On kummallista miten minua petetään. Yksi minun ylhäisimmistä palvelijoistani, joka nauttii minun täydellisen luottamukseni, kuvaili minulle tätä vankilaa kauheimmaksi luolaksi. Minun kävi sääliksi vankiparkoja ja minä päätin vakuuttaa itseäni sen totuudesta. Mutta nyt havaitsen kaikki toisin. Turhaan etsii silmäni mitään siivottomuutta, turhaan haen minä inhottavaa ruokaa. Kaikki on täällä puhdasta, niin hyvin itse huoneet, kuin myös vankien liinavaatteet ja pukimet. Ruoka on voimakkaasti valmistettu, voipiko enempää vaatia?"
"Teidän Majesteettinne", jatkoi päällikkö syvimmässä alamaisuudessa, "minä kiitän teitä jalosta päätöksestänne käydä itse vakautumassa, että teille tehty kertomus perustuu parjaaviin ilmiantoihin."
Aleksanteri loi puhujaan omituisen katseen, sitte puhutteli hän vankeja seuraavilla sanoilla:
"Onko täällä aina tämän näköistä kuin tänään? Onko ruoka aina samallaista?"
Äänetön hiljaisuus seurasi, sillä vankiraukat huomasivat päällikön vihaa säihkyvän katseen ja tiesivät, että solmupiiska raatelisi palasiksi heidän selkänsä, jos he uskaltaisivat lausua totuuden.
"Mitä nyt?" huusi Aleksanteri malttamattomana ja rypisti otsaansa. "Jos te vaikenette, niin otaksun, että te olette kaikkeen tyytyväisiä ettekä tarvitse minun armoani."
Puoleksi hillityitä huokauksia kuului; mutta ei yksikään vangeista puhunut sanaakaan.
Silloin astui Jerupkow esiin, kumarsi syvään ja alkoi: "Sire, ei yksikään näistä raukoista uskalla Teidän Majesteetillenne ilmaista täyttä totuutta peljäten sitä rangaistusta, joka epäilemättä kohtaa häntä, niin pian kuin Teidän Majesteettinne on jättänyt vankilan."
Päällikkö tahtoi raivoten vastustaa uskaliasta puhujaa, mutta Aleksanteri kielsi häntä ankarin sanoin millään tavalla sekaantumasta.