Silloin kävi selville, että "siivo" päällikkö ystävyydestä ruhtinas Shestokowia kohtaan itse oli antanut käskyn tuoda Jerupkow vankilaan. Tsaari hillitsi vihansa ja sanoi:
"Totisesti, onnellisena hetkenä olen tänne tullut! On jo kyllä aika tehdä loppu tällaisesta taloudenhoidosta. Oi Jumalani, millaisia kurjia palvelijoita minulla kumminkin on! He tietävät varsin hyvästi, että tarkoitan hyvää, että pidän elämäni päätarkoituksena olla halvimmallekin alamaiselleni armollinen, että tahdon olla oikeutta harrastava hallitsija ja sittenkin — sittenkin!" Hän käveli vihastuneena edestakaisin tuossa pienessä huoneessa, sitte käski hän erään upseerin seurueessaan viemään päällikön ja kaikki vankilan virkamiehet poliisiministerin luo, jouka tuli häneltä odottaa lähempiä määräyksiä. Toiselle korkeammalle upseerille ilmoitti hän, että hänen tuli astua epäsuosioon joutuneen päällikön sijalle, neuvoen häntä samalla harjoittamaan lempeyttä ja oikeutta.
Kun tuomitut olivat jättäneet huoneen, kehoitti hän vaugituita tuomaan esille pyyntönsä ja toivomuksensa. Paitsi suurien rikosten tekijät saisivat kaikki iloita hauen keisarillisesta armostaan, sillä jalo hallitsija teki kiertokulkunsa läpi koko vankilan ja hänen lempeytensä kulki käsi kädessä hänen vihansa kanssa, joka hänessä oli herännyt kuullessaan kaikkea kurjuutta ja surkeutta.
Tästä Aleksanterin käynnistä alkaen asetettiin vankilaitos toiselle pohjalle, ja vaikk'ei se vielä kohonnut sille inhimillisyyden kannalle, josta me suomalaiset nyt iloitsemme, niin vika ei suinkaan ollut jalossa keisarissa, joka kyllä tarkoitti kansansa parasta.
Ennenkuin hän erkani vankilasta, oli hänellä herra Jerupkowin kanssa pitempi, salainen keskustelu; seuraus tästä oli, että meidän jalomielinen ystävämme heti päästettiin vapauteen ja sai käskyn kello seitsemän aikaan iltapäivällä saapua talvipalatsiin.
Kun keisari Aleksanteri jälleen nousi vaunuihinsa, huomasi vanha Ilia heti hänen katseestaan, että hän oli asettanut kaikki siihen järjestykseen, kuin asianhaarat vaativat. Millainen seuraus keisarillisella käynnillä oli ollut, ei hän tosin voinut aavistaa, koska vankilan päällikkö ja hänen virkamiehensä, välttääkseen ihmisjoukkojen kokoutumista, olivat viedyt pois takaportin kautta.
"Hm, hm", mumisi keisarillinen kuski itsekseen päätänsä pudistaen, kun keisarilliset vaunut saapuivat talvipalatsille ja hän oli jättänyt hevoset ja ajopelit apulaisilleen, "tänään on keisarillisen herrani hyvä mieliala mennyttä, ja kumminkin olin varmaan sitä toivonut kultaveden viimeisen annoksen vuoksi, jonka minun pitää häneltä pyytää, sillä ystäväni Markowna tahtoo maksua rehellisyydestänsä. No, täytyy ajatella, miten saisi asian järjestetyksi. Tänä iltana kello seitsemän, siis kolmen tunnin kuluttua, käypi salapoliisin päällikkö hänen majesteettinsa luona, ehkä minäkin voin samassa tilaisuudessa päästä puheille." Näin puhellen oli hän verkalleen lähestynyt asuntoansa. Hän oli siitä ainoastaan muutamien askelien päässä, kun joku pimeässä äkkiä juosten törmäsi häntä vastaan.
"Soh", huusi vanhus harmistuneena, "mikä pöllö tuokin on? Tuli ja leimaus, luuleeko hän keisarin ylimmäistä kuskia paljaaksi ilmaksi?"
"Jumala ja kaikki pyhimykset olkoot kiitetyt", kuului hengästynyt ääni pimeästä vastaan, "sehän on isä Ilia!"
"Niinhän se on", vastasi vanhus jotenkin hämmästyneenä, "mutta kuka te olette, joka niin kiivaasti juoksette minua kohden?"