"Noin, poikaseni", mumisi hän kyynelsilmin, "ojenna nyt väsyneet jäsenesi. Mutta oi taivas!" keskeytti hän itseänsä, kun riisui kurjat ryysyt nuoren miehen jaloista, "sinun ihosihan on aivan sininen ja jäsenesi ihan turvoksissa."
"Sen tiedän. Tietäkää isä Ilia", vastasi Iivana heikolla äänellä, "että olen yöt päivät lakkaamatta rientänyt eteenpäin — oi, ja kuinka monta kierrosta olin pakoitettu tekemään päästäkseni vainoojieni kynsistä, mutta Jumala oli armollinen ja antoi minun päästä perille, Olen nyt hyvän isä Iliani turvissa." Hän sulki silmänsä autuaallisella hymyilyllä, mutta vanhus huudahti säikähtyneenä:
"Älä taivasten tähden taas mene tainnoksiin, sydänkäpyseni!… Tuli ja leimaus, kumminkin hän sen tekee, — voi, voi, ja minun molemmat renkini eivät vieläkään ole tulleet takaisin, ja ätikkäpullon ovat miehet vieneet mukanaan. Hiisi vieköön", huusi hän juosten tuskissaan ovelle. "Sisar Marfa, no tule toki vihdoinkin tänne, poika parka on taas tainnoksissa."
Portaissa kuului nyt askelia, ja kohta seisoi huoneessa vanha mummo, jolla oli vielä useampia vuosia selkänsä takana kuin ukko Ilialla. Kiireesti ilmoitti veli hänelle, että tuo tainnoksissa oleva nuorukainen oli hänen ystävänsä Iivana ja pyysi kaikkien pyhimyksien nimessä noutamaan ätikkäpulloa. Ennenkuin hän palasi tuoden tätä ja varistettua viiniä, oli Iivana vanhan herran iloksi taas tointunut ja lausui hymyillen suojelijalleen, että hän olisi aivan rauhallinen, ei hän enää menisi tainnoksiin.
"Hyvä Jumala sen antakoon", virkkoi Ilia ja kiiruhti sisarta vastaan, ottamaan hänen käsistään kuumennetun viinin tarjotakseen tämän virkistävän juoman voimattomalle nuorelle ystävälle. Tämän voimat palasivatkin vähitellen, hän vielä kumminkin yhä vilusta värisi; pian hävisi tämä vilukin, knn hän oli pukenut päällensä ne lämpimät pukimet, jotka palvelijat sillä välin olivat hankkineet. Vaikka Ilia häntä pyysi säästämään voimiaan, ei hän kumminkaan voinut vastustaa sydämmensä levottomuutta, vaan kertoi tarkasti kuuleville sisaruksille elämänsä vaiheet päättäen kuvauksensa seuraavilla sanoilla:
"Kun toisen kerran jouduin ruhtinaan valtaan, tein vakavan päätöksen koettaa kaikki paetakseni kiusaajoitteni käsistä. Kumpaisetkin kaitsijat, joitten vartioittavaksi minut oli jätetty, elivät siinä uskossa, etten minä ajattelisikaan uudelleen pakenemista ja tämä otaksuminen oli pelastukseni. Kun jo oli myöhään yöllä, ja he olivat nauttineet paloviinaa niin paljon, että eivät voineet valveilla pysyä, niin silloin uskalsin hiipiä ulos huoneesta, jonka oven ulkoa päin väänsin lukkoon tehdäkseni heille minun takaa ajamiseni vaikeammaksi, jos sattuisivat liian aikaiseen heräämään. Vaikka jo olin ennättänyt jokseenkin etäälle, pääsivät kumminkin ruhtinaan lähettämät takaa-ajajat tiukasti kintereilleni, ja ainoastaan vaivaloisien kierrosten avulla onnistui minulle johtaa heidät harhateille. Jumalan armon ja laupeuden kautta olen tänne ehtinyt, — mutta kuinka on minulle käypä, isä Ilia? Voitteko suojella maa-orja raukkaa hirmuisen ruhtinaan valtaa vastaan, — kun ei edes jalo Jerupkow kyennyt sitä tekemään, — oi, ja hänenkin kohtalostansa tuntee sydämmeni raskasta huolta."
"Tahdomme katsahtaa, mitä voimme hänen hyväksensä tehdä", lohdutti hyväntahtoinen ukko, "mutta ennen kaikkea pitää meidän saada sinun asiasi, poikaseni, selville. Ole uyt aivan ääneti", jatkoi hän, kun ystävämme tahtoi jotain vastata, "anna minun miettiä, miten meidän tulee menetellä. Menehän sinä, sisar Marfa, valmista iltaruoka ja lasi lämmintä viiniä väsähtyneelle Iivanallemme… ja vanhalle veljellesikin voit tuoda aika ryypyn", huusi hän nauraen perästä, "sillä sitä minun sieluni tarvitsee, — nyt ei hiiskaustakaan, Iivana, annas minun miettiä;… tilaisuus ja hetki ovat meille suosiollisia… mutta ole aivan hiljaa vaan!"
Hän oli nostanut oikean käden etusormen ylös ja jäi siihen asemaan kauan aikaa. Äkkiä loi hän kätensä yhteen ja huusi: "niin, niin, aivan niin se on tehtävä, niin se menee… se tahtoo sanoa… jos… niin mitä! Sano, Iivana, rohkenetko astua keisarisi eteen ja luottamuksella avata hänelle koko sydämmesi?"
Nuori ystävämme tunsi hiukan vavistusta, kun hän ajatteli sitä mahdollisuutta, että keisari Aleksanteri voisi paheksua hänen pakoansa ja voisi jättää hänet ruhtinaan valtaan. Mutta kun hän ei muutakaan keinoa keksinyt, niin luotti hän kokeneen vanhuksen neuvoon, jonka hän tiesi olevan keisarin suosikki.
"Minä tahdon uskaltaa!" huusi hän rohkeasti suureksi iloksi isä Ilialle, joka häntä syleili ja suuteli.