"Noh niin", myönsi Shestokow, "huumoriansa hän ei kumminkaan ole saanut kasvatuksen kautta, sen kyllä selvästi huomaan omasta pojastani, joka on niin hidasluontoinen aivan kuin mikähän tieteellinen esitys. Mutta olkoon nämä asiat jo — mitä tuotte minulle? Luultavasti jonkun tärkeän ilmoituksen tuosta —?"
"Tuossa tunnetussa asiassa ei ole mitään uutta tapahtunut", vastasi Markowna hämillään. "Tänään en tuo mitään. Käyntini tarkoitus on päinvastoin —"
"Pyytää jotakin", lisäsi ruhtinas iloisesti. "Voin jo arvata että herra nadsirateli on jälleen suuressa puutteessa — hän tarvitsee rahaa."
"Olisin tosin teidän armollenne suuresti kiitollinen —"
"Mitäpä vielä, jättäkää tuollaiset puheet. Toinen käsi pesee toisen." Näin sanoen nousi ruhtinas ylös ja astui perlemolla koristetun kirjoituspöytänsä luo, jonka laatikon hän avasi. "Kuinka paljon tarvitsemme tänään?" kysyi hän hymyillen.
Markowna alkoi vitkastella, eikä nähtävästi tahtonut uskaltaa mainita summaa. Sillä aikaa kuin hän vielä änkytteli kaikenlaista puolustuksekseen, astui palvelija sisään saliin ja ilmoitti, että vieraat olivat saapuneet, ja että herra Jerupkow, ruhtinaan sisarenpoika, jo oli arvoisan tätinsä huoneessa.
"Saata herrat vastaanottohuoneeseen", käski hänen armonsa, "minä tulen sinne heti."
Palvelija poistui ja ruhtinas kääntyi jotenkin kärsimättömänä tämän hänelle nyt niin kiusallisen vieraan puoleen, pyytäen häntä vihdoinkin puhumaan suunsa puhtaaksi.
Nadsirateli mainitsi nyt summan, joka ei suinkaan ollut niinkään vähäpätöinen. Shestokow rypisti tosin otsaansa, mutta antoi hänelle kumminkin toivotun rahamäärän ja lopetti keskustelunsa hänen kanssaan seuraavilla sanoilla:
"Toivon varmuudella, että te nyt kaksinkertaisella innolla pidätte silmällä minun etujani, ja teidän viekkaudellanne tämä ei kovin vaikeata mahtane olla. Niinpian kuin teillä on jotakin tärkeätä ilmoitettavaa, niin täytyy teidän heti tulla luokseni!"