Sota kauhuineen oli takana, edessä oli innostava, viehättävä työ omalla alalla, johon oli valmistautunut, johon oli antautunut koko sielullaan.
Kun mies innossaan puhui työstään, tuli rouva hänen luokseen, pani kätensä hänen olalleen ja kuunteli rauhallisena miehensä puhetta. Varmaankin vielä äskettäin olivat pelko, huoli, epätietoisuus täyttäneet hänen mielensä sodassa olevan puolison vuoksi, nyt ne olivat haihtuneet ja rauhallinen turvallisuus täytti mielen.
Kesken puhettaan isä silloin tällöin sanoi jonkun sanan pojalleen, katsoi häntä silmiin, kädellään häntä vähän kosketteli ja jatkoi sitten puhettaan.
Ikäänkuin lopputulokseksi keskustelustaan sanoi hän: Onhan Venäjällä paljon puutteellisuutta ja paljon epäkohtia, mutta on täällä paljon hyvääkin.
Ja kun minä katselin tuota lämminsydämistä, puhdaspiirteistä miestä, yhdyin ajatuksissani häneen.
Juna on myöhästynyt 24 tuntia. Kun Vologdan asemalla tiedustelimme milloin ekspressijuna Pietariin lähtee, vastattiin, että se on myöhästynyt 18 tuntia. Ja kun meidän oma junamme vihdoinkin saapui Irkutskiin, saimme tietää sen myöhästyneen 24 tuntia. Juna myöhästynyt 18 tuntia, juna myöhästynyt 24 tuntia. Se kuuluu ensi kerran kuullessa niin mielettömältä, ettei sitä voi käsittää. Tuntuu siltä kuin juna, joka myöhästyy 24 tuntia, ei koskaan olisi lähtenytkään. Ei ymmärrä mitä mokomalla puheella tarkoitetaan, miten se on mahdollista. Mutta kun asiasta tarkemmin ottaa selkoa, tai vieläkin paremmin kun itse kulkee junassa, joka myöhästyy 24 tuntia, käsittää, ettei se olekaan niin mahdotonta.
Jos juna Viipurista Helsinkiin myöhästyisi 24 tuntia, olisi se tolkutonta. Mutta Viipurista Helsinkiin on vaan 313 kilometriä. Pietarista Irkutskiin on 5258 virstaa. Ekspressijuna kulkee Vladivostokista Pietariin, jota matkaa on 8290 virstaa. Jos tämmöisellä matkalla myöhästyy 24 tai 18 tuntia, on se luonnollista. Se on sama kuin jos juna Viipurin ja Helsingin välillä myöhästyisi 1 tunnin ja 20 minuttia.
Rata Pietarista Tsheljääbinskin kaupunkiin, joka on Uraalin vuoriston itäpuolella, kulkien Vologdan, Vjatkan, Permin ja Jekaterinburgin kautta ei ole vanha. Se valmistui aivan äsken. Koko tämän pitkän matkan Pietarista Tsheljääbinskiin on rata yksiraiteinen. Tsheljääbinskistä Vladivostokiin kulkee nyt suora rautatie halki pohjoisen Aasian. Tämä rata on kaksiraiteinen ja valmistui Irkutskiin v. 1900 ja Vladivostokiin vasta v. 1905. Kun sitä ensin suunniteltiin, vastustivat monet sitä ja sanoivat, että mitä rautatiellä tehdään erämaassa, jossa ei ole ihmisiäkään. Korkeintaan suostuttiin tekemään rata kapearaiteiseksi ja semmoiseksi se päätettiin tehdä. Mutta Witte, joka silloin oli asiain johdossa, ajoi väkisin oman mielipiteensä läpi ja rata tehtiin leveäraiteiseksi ja varustettiin kahdella parilla kiskoja. Ja onni se oli, sillä tällä radalla on ääretön merkitys ja loppumaton liike, joka kasvaa kasvamistaan.
Kun Suomessa olen aikonut jonnekin matkustaa, olen mennyt asemalle ja ostanut piletin ja sitten lähtenyt. Ainoastaan makuupaikkoja ei aina ole ollut saatavissa. Samoin olen tehnyt sekä suurissa että pienissä kaupungeissa Euroopassa. Pietarista emme ensinnäkään saaneet pilettejä kuin Vologdaan. Siellä oli meidän päästävä Siperiaan menevään junaan. Pilettejä ei myödä ennenkuin juna tulee, sillä ennen ei tiedetä kuinka monta paikkaa on vapaana. Mutta ollakseen varma paikasta, tai oikeammin että olisi vähänkin toivoa paikan saamisesta, täytyy jonottaa. Ja Vologdassa jonotimme toistakymmentä tuntia, puolen yötä ja puolen päivää. Tuli ekspressijuna, ei ole paikkaa, tuli pikajuna, ei ole paikkaa. Viimein saimme paikan postijunassa, mutta se meni vaan Jekaterinburgiin. Siellä taas jonotettiin koko yö. Turha vaiva, ei ollut yhtään vapaata paikkaa. Kaikki jonottajat hyökkäsivät asemapäällikön virkahuoneeseen. Joku tarjosi suuria lisämaksuja piletistä. Kun ei ole, niin ei ole. Pankaa lisävaunuja. On jo niin monta vaunua, ettei veturi jaksa useampia vetää. Pankaa ylimääräinen juna. Ei ole.
Vasta Tsheljääbinskissä onnistuimme pääsemään sellaiseen junaan ja vaunuun, johon olimme alkujaan pyrkineet.