Vologdasta itäänpäin kulkiessa ovat suurempia paikkoja Vjatka ja Perm, mutta ne sivuutimme yöllä. Itä-Venäjällä näki vihdoinkin kunnollisia metsiä. Paitsi meidän tavallista kuusta ja mäntyä, kokonaisia metsiä piktakuusia. Ne erottaa jo kaukaa siitä, että puut latvastaan usein ovat hyvin kapeat. Suurien jokien yli mennessä uudistui aina sama temppu. Juuri ennen sillalle tuloa seisahtui juna ja ohraana eli vartiosto tuli sisään. Joka vaunun käytävään, pitkissä vaunuissa kumpaankin päähän asettui sotamies täysissä aseissa, pistimillä varustetty pyssy kädessä. "Keisarin nimessä: ei kukaan saa liikkua paikaltaan, ei saa katsoa ikkunasta ulos, ei saa koskea tavaroihinsa." Liikkumattomiksi kivetyimme paikoillemme. Kaikki ovet täytyi yölläkin avata käytävään. Kun oli sillan yli kuljettu, muuttui ankara sotilas ystävälliseksi. "Olkaa kuin ennenkin", sanoi ja tiedusteli jo luettuja sanomalehtiä heille luettavaksi.
Jekaterinburgin kaupunki on vielä Eurooppaa, mutta se on kumminkin Uraalin itäpuolella. Uraali on vuoristo-alue, eikä mikään yhtenäinen selänne. Niillä seuduilla, missä Uraalin yli kuljimme, eivät vuoret myöskään ole kovin korkeita. Tarkempaa kuvaa en siitä sinnepäin mennessä saanut, sillä kuljimme sen matkan yöllä. Jekaterinburgissa täytyi meidän taas viettää kokonainen vuorokausi odotellessa junaa, jolla pääsisi liikkeelle. Kävimme kaupunkia katsomassa. Sitä voi sanoa kauniiksi kaupungiksi. Eri osat sitä ovat eri korkealla, on suuri erotus ylimpien ja alimpien osien välillä. Kaupungin keskustassa, sen korkeimmalla paikalla on suuren suuri, komea, valkoinen kivirakennus. Se muistuttaa kreikkalaista temppeliä, on kuin mikäkin Akropolis vuoren huipulla. Sen oli aikoinaan rakennuttanut hyvin rikkaaksi paisunut kultakaivoksien omistaja omaksi asunnokseen. Hänen kuoltuaan ei löytynyt ketään, joka olisi sellaista asumusta tarvinnut. Nyt siinä kuuluu olevan kirjapaino. Enimmät rakennukset olivat täälläkin puisia, pieniä, pitsikoristeisia.
Huomasi olevansa kivien maassa. Tuon tuostakin näki kaupungilla ilmoituksia, jotka sitä osoittivat. Oli paljon jalokivi-kauppoja, kivihiomoja ja vieläkin useammissa paikoissa ilmoitettiin kiviä ostettavan. Asemalla oli koko rivi kivikauppoja.
Kadulla näki paljon kirgiisejä. Pyssyillä varustetut sotamiehet niitä kuljettivat. Perästäpäin kuulin, että ne olivat asevelvollisia, joita ei kuitenkaan sotaan lähetetty, vaan käytettiin kaikenlaisiin muihin töihin. Kaupungilla näkyi ajelevan paljon maalaisia. Heillä oli suuret turkit yllään, karvat ulospäin. Ne olivat, niin minusta ainakin näytti, tehdyt kirjavista lehmän nahoista. Saattoi olla toinen puoli punanen, toinen valkoinen, milloin mitenkin, niinkuin lehmällä ainakin.
Jekaterinburgista matkustimme taas pimeän aikana, ettemme olleet tilaisuudessa määräämään sitä hetkeä, jolloin kuljimme Euroopan ja Aasian rajan yli. Lähin suuri kaupunki Aasian puolella on Tsheljääbinsk. Siitä sitten alkoi Aasian Akmolinskin aro.
Tsheljääbinskistä läksimme aamun koittaessa. Edessämme oli aro, niin suuri, niin ääretön, etten ollut koskaan voinut kuvitella, että maailmassa sellaista aroa saattaisi olla. Aroa, aroa, aroa, loppumatonta, ääretöntä, rannatonta aroa. Minne ikinä katsot, et näe muuta kuin samaa tasaista, lumenpeittämää aroa. Aava, lumenpeittämä meren jää ei ole niin autio, niin loppumaton kuin tämä. Meren jäällähän on edes jään halkeamien kohdalle muodostuneita jää- ja lumiharjanteita.
Usein et rautatievaunun ikkunoista katsellessasi näe mitään muuta kuin ääretöntä aroa, ja juna se kiitää kumminkin yötä päivää eteenpäin. Jos katselee silmän kantaman päähän mihin suuntaan tahansa, — ja silmä tässä täysin tasaisessa maassa kantaa hyvin kauvas — ei näy ainoatakaan ihmisasuntoa.
Ainoa mikä siellä täällä tuottaa hiukan vaihtelevaisuutta on metsä, jos sitä siksi voi kutsua.
Pitkien matkojen päässä, kaukana toisistaan on metsäsaarekkeita. Mutta minkälaista metsää. Ensinnäkin hyvin harvaa, metsänkin keskellä on suuria aukeamia. Se on koivumetsää ja joskus pajuja. Mutta koivut ovat pahanpäiväisiä, matalia, tuskin lapsen ranteen paksuisia. Harvakseen siellä täällä on hiukan suurempia koivuja, mutta ne ovat tuulen tuivertamia, ränstyneitä. Vain yhdessä kohdassa huomasin harvaa sembramänty-metsää. Enpä todellakaan olisi luullut, että koivu olisi vallitseva puu näin äärettömän laajalla alalla, kautta koko Pohjois-Aasian. Olen tähän saakka rakastanut koivuja, mutta kun näin nämä surkeat koivikot, matalista, surkeista, heikoista puista muodostuneet harvat metsiköt, aloin pelätä, etten enää koskaan voisi koivuista pitää.
Aamun sarastaessa alkoi lumilakeuden itäreunalla taivas ensin hiukan punoittaa, käyden yhä kauniimman kirkkaanpunaiseksi. Sitten näkyi lumilakeuden reunassa ikäänkuin syvennys ja siitä alkoi näkyä hehkuvan kiekon reuna. Vähitellen se kohosi hehkuen tulipunaisena, loistavana, lähettäen säteitään kaikkialle. Ja niin nousi aurinko äärettömän suurena, tulisena, loistavana. En ole koskaan nähnyt sitä niin suurena.