"Nouse ylös kengittämään minun hevoseni, minä tahdon ratsastaa kotiin."
"En minä ole seppä, tuo tuossa on seppä", ja hän osoittaa viereistä miestä.
Samat sanat uudistuvat ja mies kulkee miehestä mieheen koko yön seppää etsimässä. Eikä hän tee sitä yhtenä yönä, vaan monena.
Vajoissa asuville toimitettiin valmista ruokaa. Upseerit saivat kuussa 50 ruplaa ruokarahaa ja saivat mielensä mukaan järjestää taloutensa. He paikkasivat yhteisiä palvelijoita jonkun upseerin ollessa isännöitsijänä. Monesti näin Tchitan torilla sotavankiupseerin vartijain saattamana käyvän torilla ostoksilla.
Venäläisten toimittama ruoka on huonoa tai "wenigstens für uns Deutschen ungeniessbar" tai ainakin meille saksalaisille nautittavaksi sopimatonta. Mutta sekin asia järjestyy aikaa myöten. Sotavangit ovat vähitellen onnistuneet saamaan rahaa sekä työllään että kotimaastaan. He järjestävät ruokahommansa siten, että ruoka keitetään uudestaan, pannaan toimeen n.k. "Verbesserung" — parannus. Keittoihin pannaan lisää sianlihaa tai muuta lihaa, vihanneksia, puuroon voita tai maitoa. Ruoka maustetaan heidän makunsa mukaan. Tämän kaiken toimittavat heidän omat kokkinsa. Heidän keskuudessaanhan ovat kaikki mahdolliset maailman ammatit edustettuina. Vangit muodostavat kolme eri ruokailukuntaa. Ensimäiseen kuuluu suuri enemmistö. Toiseen sairaat, jotka heidän omien lääkäriensä määräysten mukaan saavat sopivaa ruokaa. Kolmannessa ne, joilla sattuu olemaan varoja, syövät hiukan parempaa ruokaa.
"Verbesserungia" hankitaan monella tavalla, välistä vähän luvattomallakin. Kerran oli saatu hankituksi ja teurastetuksi suuri sika. Mutta se oli myös toimitettava leiriin ja siinä oli vaikeus. Keino kumminkin keksittiin. Sanottiin, että eräs tovereista äkkiä oli sairastunut pilkkukuumeeseen. Haettiin paarit ja vuode. Siihen pantiin teurastettu sika lakanain väliin peitteen alle, pää tyynylle huivilla katettuna. Surullisina ja varovaisesti kantoivat miehet sairasta leiriin. Vartijalle selitetään, että siinä on heikko sairas, vaarallista, tarttuvaa pilkkukuumetta sairastava. Vartija päästää heidät häiritsemättä ohi. Leirissä syntyy suuri ilo. Täytyi "Thränen lachen" — nauraa kyyneliin, sanoi tohtori K., kertoessaan tästä minulle.
Sotavanki, pastori H. meni kerran vankileiriin. Metsikössä seisoo sotavanki ja katselee sikaa. "Kenen sikoja nuo ovat", kysyy H.
"Das kann Niemand wissen" — sitä ei kukaan voi tietää, vastaa mies äärettömän hölmön näköisenä.
"Eikö niitä ole joku kadonnut leiriin?"
"On", vastaa mies ja silmäkulmaan ilmaantuu pieni värinä.