"Ei, sitä minä en tee."
"No, mutta miksi ette? Sitähän sotavangit kumminkin ajattelevat."
"Minä en sekoita uskontoa ja politiikkaa toisiinsa", sanoi pastori.
Perästäpäin hän kysyi: "kuinka minun olisi käynyt, jos minä olisin tehnyt, niinkuin te käskitte?"
"Jakutskiin", vastasi eversti.
Saman everstin sitten hänen omat sotamiehensä ampuivat.
Yleensä ovat venäläiset hyväntahtoisia ja ystävällisiä ja monet osoittivat sitä myös sotavangeille. Ensi aikoina saivat he vapaammin liikkua. Sattui monesti Irkutskissa, että joku kadulla kulkija nähdessään vilusta värisevän ohuissa vaatteissa kulkevan sotavangin, pyysi kohteliaasti muukalaista kotiinsa lämmittelemään, tarjosi hänelle kahvia tai ruokaa mitä sattui olemaan.
Minun nuoret ystäväni Midja ja Valja olivat venäläisiä patriootteja jos kutka, mutta he hellivät hyvin sotavankeja ja olivat heille avuliaita, milloin se vaan oli mahdollista.
Vähitellen järjestyi asia niin, että sotavankeja saattoi tilata kaikenlaisiin töihin, maatöihin, metsätöihin, kaikenlaisiin ammatteihin. Sähkötöissä, maalareina, puutarhureina, räätäleinä, pihamiehinä, hevosmiehinä näin heitä.
Useampana päivänä kuljin erään maalarin ohi, hän ei näyttänyt ollenkaan venäläiseltä. Huvin vuoksi puhuttelin häntä kerran venäjäksi. — "Nee poni", vastasi mies. Suuren kivitalon Tchitassa olivat sotavangit melkein kokonaan rakentaneet ja sisustaneet. Tavallisesti toivat vartijat saksalaiset aamulla työpaikkaansa ja hakivat illalla pois. Mutta saattoi ne pitää asumassakin luonaan, tietysti tilaajan edesvastuulla. Ne vaan eivät saaneet kadulla liikkua. Tchitassa oli suuri monihaarainen taideteollisuuskoulu. Siellä kävi pari saksalaista säännöllisesti opettamassa.