Paraimpia lajissaan oli seuraava tapaus. Vallankumouksen jälkeen tuli muuan nuori mies, entinen kirjuri poliisipäälliköksi, natshalnik militsii, niinkuin poliisimestaria silloin kutsuttiin. Tunsin hänet satunnaisesti. Kaikesta päättäen koetti hän saada aikaan hyvän järjestyksen hoidettavassaan kaupungissa, puuhasi parhaansa mukaan yötä ja päivää. Muun muassa päätti hän hommata kaupungille hyvät poliisiasetukset ja säädökset. Mutta työ oli vaikea eikä hän siihen pystynyt eikä hänellä ollut siihen aikaa. Silloin hän keksi oivan keinon. Hän meni vankileiriin ja tiedusteli, oliko siellä poliisivirkamiestä. Ja tietysti siellä oli, sillä kaikki mahdolliset ammatit ja toimialat olivat edustettuina. Ja sitten kävi niin omituisesti, että saksalainen sotavanki valmisti Tchitan kaupungille uuden poliisijärjestyksen. Suuren yleisön tietoon sitä ei kumminkaan saatettu.
Saksalaiset ovat yleensä musikaalisia. Siperiassa he muodostivat monia soittokuntia. Vankileireissä voi saada kuulla orkesterikonsertteja, jotka vetivät vertoja maailman paraimmille. Tohtori B. ehdotti, että Irkutskin suuressa puistossa annettaisiin vankien pitää konsertteja pari kertaa viikossa. "Pankaa vaikka kaksinkertainen vartiaketju heidän ympärilleen. Sekä meillä että heillä on siitä huvia." — Mutta ehdotukseen eivät viranomaiset suostuneet.
Toisin kävi pienessä Blagovetshenskin kaupungissa. Siellä aie toteutettiin. Pari kertaa viikossa saivat kaukaisen maailman kolkan asukkaat kuunnella oivallisia konsertteja, joissa suuri etevä orkesteri ja taitavat solistit esittivät ensiluokkaista musiikkia. Sellaista musiikkia saa muuten kuulla vaan maailman keskuspaikoissa.
Tchitassa oli kaksi suurta kolmikerroksista rakennusta muodostettu upseerivankiloiksi. Toisessa oli vanhempia miehiä varsinaisia upseereja, toisessa "nuoria herroja", vapaaehtoisia, "yksivuotisia", sijaisupseereja. Nuorten herrain elämä sujui helpommin. He jaksoivat välistä olla iloisiakin ja puuhasivat mitä ikinä keksivät. Siellä toimitettiin m.m. sanomalehteä. Oli hankittu kaikkia venäläisiä ja ulkomaalaisia sanomalehtiä, jotka vaan olivat saatavissa. Eri henkilöt lukivat eri lehtiä, tekivät lyhennysotteita tai käänsivät kirjoituksia saksankieleen. Näin saadut kirjoitukset vielä tarkastettiin ja seulottiin. Sitten ne hektografeerattiin. Täten saatu sanomalehti oli varmaankin paraimpia mitä olla saattoi. Jos jostakin maailman tapahtumasta tahdottiin saada luotettavia tietoja, tiedusteltiin mitä nuoret herrat siitä sanoivat.
Heidän joukossaan sattui olemaan historian tutkija. Hänet valittiin sotavankien historioitsijaksi. Uupumatta kokosi hän kaikkea mikä sattui valaisemaan sotavankien elämää ja sotaa yleensä: sanomalehtikirjoituksia, valokuvia, piirustuksia, säädöksiä, määräyksiä, kuvauksia, sotavankien käsitöitä j.n.e. Kaikesta koottiin kaksi kappaletta, jotka pantiin eri kirstuihin. Rauhan tullessa aiottiin toinen kirstu ottaa mukaan ja toinen jättää Tchitahan turvalliseen paikkaan kaiken varalta. — Oli myös taidemaalareita, jotka kävivät kaupungillakin muotokuvia maalaamassa. Soittotaiteilijoita oli kaikenlaatuisia.
Vanhoille herroille oli elämä kaikkein raskainta. Heidän oli vaikea mukautua uusiin oloihin. He hermostuivat äärimmilleen. Ja eihän ihme. Vuosikausia kestävä vankeus, perheistä erillään, niukkoja tietoja kotoa ja nekin vanhettuneita, välistä ei niitäkään, toimettomuus, hyvin rajoitettu liikkumisvapaus. Monesti oli pakoitettu asumaan vuosia samassa pienessä huoneessa parin muun kanssa, joiden kanssa kauvan sitten oli puhunut kaikki puhuttavansa, joita vähitellen rupesi inhoamaan. Monet kävivät ärttyisiksi ja riitaisiksi. Pitivät kaikenlaisia joutavia asioita persoonallisina loukkauksina. Kun unkarilaisten kansallislaulua soitettiin, hyökkäsivät itävaltalaiset ulos ja päinvastoin. Tätä ärttyisyyttä kuvaa myös kunnianloukkausjutut, joita upseerit kävivät keskenään. Päivät pitkät istuivat kunniaoikeudet ja pöytäkirjoja kertyi suuret pinkat.
Sotavankien keskuudessa syntyi uusi tauti, jolle annettiin nimi splenitis, englantilaisesta sanasta spleen. Sen oireita ovat ärttyisyys, hermostuneisuus, muistamattomuus, monet unohtivat läheisten omaisten nimet, väsymys, tukan lähteminen j.n.e.
Erinomainen keino ajan kuluttamiseen oli opiskeleminen. Sitä harjoittivat sekä vanhemmat että nuoremmat, ylemmät ja alemmat. Kaikilla ei kumminkaan ollut siihen tarpeeksi tarmoa eikä halua eikä kykyä. Opiskeleminen pitää mielen virkeänä ja terveenä ja aika kuluu siten nopeasti. Hyvin moni opiskeli jotain uutta kieltä: venäjää, englannin kieltä, unkarin kieltä, turkin kieltä y.m. Jotkut lukivat lakitiedettä, toiset filosofiaa, toiset kansantaloutta j.n.e. Joku harjoitti tieteellisiä opinnoita ja varmaan sodan jälkeen julkaistaan monta Siperiassa kirjoitettua tieteellistä teosta.
Eräs sotavankina ollut kertoi kuinka he muodostivat pienen klubin. Heillä oli tarkat säännöt, joita tarkoin noudatettiin. Määrätunteina ei saanut puhua sanaakaan. Jokaisen piti valmistaa esitelmä omalta alaltaan. Ja esitelmiä pidettiin kaksi kolme kertaa viikossa. Sitten päättivät he ruveta kirjoittamaan konversatsionisanakirjaa. Kukin sai kirjoittaa omalta alaltaan. Kertoja oli päässyt P:hen, muuan juristi R:ään. Sodan jälkeen aikovat sen julaista. Heidän piirissään oli vallinnut niin hyvä toveruus, työ oli sujunut niin hyvin, että hän vieläkin vankeudesta päästyään kaihoten muisteli vankeusaikojaan.
Monelle tuotti sotavankeus hyvin suuria kärsimyksiä. Tohtori B. tapasi Irkutskin vankeudessa saksalaisen upseerin. Hänellä olivat parta, tukka ja kynnet luonnottoman pitkät. Hän ei muuta pyytänyt, kun että saisi ne leikatuiksi. B. meni vankilan tirehtöörin luo ja pyysi saada lähettää parturin hänen luokseen. Sen hän sai. Toisena päivänä vanki kyynelsilmin kiitti häntä siitä.