ALLEJA AMPUMASSA
Kun talvi alkaa tehdä tuloaan ja ensimmäiset syyskylmät Lapin ja Kuolan niemimaan tunturijärvet riitteeseen vetävät, kun soiden saraheinä kellastuu ja vaivaiskoivun lehti lakastuen punottaa, silloin alkavat Pohjolan lyhyttä kesää viettäneet allit vähitellen muuttaa etelää kohti. Pienemmissä parvissa linnut pitkin maamme sisävesistöjä merensaaristoon saapuvat, suuremmissa seurueissa ne poikki Karjalan kannaksen Suomenlahden lainehille ilmestyvät. Ja täällä, maamme etelärannikon edustalla, levähtävät linnut viikkomääriä.
Ne tulevat tavallisesti noin lokakuun keskivaiheilla, tuohon aikaan, jolloin syksy »täällä etelässä» vielä voi olla viehättävimmillään. Lukuisampina kuin mitkään muut vesilinnut ne sadottain, tuhansittain ympäri merenpartaan karien ja kallioiden iloisina parveilevat.
Silloin on paras allin-ammunnan aika. Yksinäisten tunturijärvien vesillä kasvaneina, kesän kuluessa tuskin ihmisolentoa nähneinä, ne eivät ole kokeneet metsästäjän viekkautta ja pahaa aavistamatta luottavaisesti petollisten kuvien luo laskeutuvat.
* * * * *
Noin tunnin matkan päässä höyrylaivalla kaakkoon pääkaupungista kohoaa merestä kuin yhtenäisenä suunnattomana graniittikappaleena Öster Tokan'in kallio. Tuo karu muodostus, johon avara, voimallinen meri on luonnonomaisen leimansa painanut, miellyttää kumminkin kaikessa kolkkoudessaan. Sillä maata matelevien kuusien ja tuulen pieksämien katajapensaiden keskellä seisoo jäkäläisen kallioseinän suojassa sievä lintumiesten mökki. Ja siinä mökissä ovat allinampujat monta iloista päivää viettäneet — — —.
* * * * *
Oltiin lokakuun keskipaikoilla, allit saapuivat parhaillaan, vedet Öster Tokan'in ympärillä vilisivät noita pohjoisia lintuja ja matka sinne päätettiin. Nelimiehisenä seurueena aioimme tuolla merenpartaalla elää jonkun päivän oikeata saarelais-metsästäjän elämää.
Kohta on metsäinen sisäsaaristo takanamme, viimeiset alastomat luodot sivuutetaan ja nyt huomaamme edessämme Öster Tokan'in kohottavan totiset piirteensä yli tuon hivushienon viivan, joka muodostuu tuolla kaukana, kaukana, missä meri ja taivas yhtyvät. Aaltojen yhä hurjemmin heitellessä pienehköä höyryalustamme lähenemme tasaisesti, yhä selvemmin eroitamme yksityiskohdat — mökin, rannan vierinkivet, tummanruskean rakkolevävyöhykkeen veden rajaa vähän ylempänä — — — jo aluksemme pysähtyy aivan lähelle jyrkkää, tuulen alla olevaa kallioseinää. Allinkuvat, pyssyt, muonavarat, polttopuut ja kirves saatetaan kelluvaan ruuheemme ja vaivoin, mutta onnellisesti kumminkin, pääsemme kovassa aallokossa maihin.
Huuto ei kuulu mainingin kohinassa, vaan lakeilla ja käsillä viitomme jäähyväisiämme höyryalukselle, joka juuri kääntää keulansa kaupunkia kohti. Ja niin on — pientä ruuhtamme lukuunottamatta — viimeinen side muun maailman kanssa katkaistu, olemme jätetyt oman onnemme nojaan. Mutta — ei hätääkään! Ruuhi vedetään korkealle yli vedenrajan — jos meri sattuisi yöllä nousemaan — tavarat kannetaan alle turvallisen tuvan katon ja alamme kotiutua.