Aurinko laski. Suurena ja kellertävänä se tuuma tuumalta katosi läntiseen mereen ja hiljalleen leveni hämärän harmaja harso yli meren ja maan. Kaukaiset mannersaaret katosivat, tähdet tuikkivat yhä kirkkaampina ja aina selvempänä vilahteli Söderskärin majakka suuresta pimeästä milloin kirkkaana, milloin himmeänä, ikäänkuin silmää salaperäisesti vilkutellen. Mutta majassamme paukkuu iloinen takkavalkea, sanomattomasti enentäen kodikkuuden tunnetta. Ja hauskasti kuluu yhä musteneva syysilta kuviamme ja pyssyjämme takkavalkean ääressä järjestäessämme ja illallista valmistaessa.
Hiiltyy takkavalkea, kynttilät sammutetaan ja makuulavitsoille vetäytyneinä koetamme nukkua. Mutta — unta ei kuulu! Katselen ulos tuikkivaan äärettömyyteen ja korvani kuuntelee ilman ja veden salaperäisiä ääniä, luonnon mahtavaa musiikkia, tuulen ja mainingin kummallista kohinaa. Katselen huvitettuna, miten hiljaisen huoneemme takaseinä väliin valkenee, väliin pimenee kaukaisen majakan vilkkuvasta valosta. Yksinäisyys, pimeys ja meren uhkaava ääni, kaikki vaikuttavat tuon sanomattoman, puoleksi peloittavan, puoleksi viehättävän vapauden ja riippumattomuuden tunteen, josta kahleissa oleva kaupunkilainen nauttii sanomattomasti.
Ensimmäisessä aamuhämärässä, miltei puolipimeässä ankkuroimme pulskat kuvamme jonkun sylen päähän tuulen alla olevasta itärannasta ja kun asettelemme kivenvärisiksi maalatut, vaatteiset ampumasuojuksemme rantakivien väliin, niin voimme töin tuskin eroittaa mustantummia alliparvia, jotka lähellä vedenpintaa jo tuon tuostakin ohitse liitelevät. Eikä odottaa huolikaan, ennenkuin tuli välkähtää ja ensimmäinen paukaus kuuluu, osottaen, että linnut hämärässäkin täytetyt toverinsa huomaavat ja kuvillemme osaavat.
Aamu kirkastuu. Raskaat pilvet vierivät kohti päivännousua ja niitä seuraavat keskitaivaalla pienet, valoisat cirrus-hattarat, kaunista ilmaa luvaten. Jo pilkistelee itäinen aurinko kultareunaisista lomista ja, samalla juoksee väräjävä, punervankeltainen valojuova yli meren aivan jalkaimme juureen saakka.
Pamaus seuraa toista, sillä päivän noustessa allit tulevat tiheimmin. Milloin parittain, milloin yksinään, milloin kolme, neljä, viisi tahi useampikin kerrallaan ne lentäen saapuvat kuviemme luo ja lintuja tervehditään kaikuvilla kunnialaukauksilla, jolloin aina joku, välistä useakin heistä jää paikalle. Mutta äänettöminä allit näin syksyiseen aikaan useinkin kuville saapuvat. Heidän iloisia klarinettiääniään, tuota miellyttävää »kolmisointua duurissa», ei kuule läheskään niin usein kuin keväällä. Silloin tällöin lentää joku iso parvi ohitse, mutta pienet parvet ja yksinäiset linnut tulevat säännöllisesti petetyiksi. Lakkaamatta jymähtää laukaus toisensa perästä, pöllähtää savupilvi veden pinnalle, kulkee kauvemmas ulapalle, harvenee ja katoaa. On noutajalla, jonka tointa toverit vuoroon hoitavat, täysi työ soudellessa esiin piilopaikastaan pelastamaan ammutut linnut, jotteivät joutuisi tuulen ja aaltojen ajeltaviksi. On väliin työtä niin, että pyssynpiiput lämpenevät etkä ehdi edes silmäykselläkään kimaltelevaa merta ihailla.
Aika kuluu kuin siivillä lentäen. Jo on aurinko korkealle kohonnut, harvemmaksi alkavat käydä laukaukset ja odotuksen hetket pitenevät. Mutta on tuo odottaminenkin ja linnun tulevaksi toivominen jotain sanomattoman hauskaa — — — annat silmäsi liidellä yli välkkyvän vesilakeuden, yli avaran meren, jonka kasvot alituisesti vaihtelevat, muuttuen milloin synkän syysharmajiksi — pilvenhattaran peittäessä auringon —, milloin taas heleänvihreiksi valkeine vaahtoineen, kun aurinko loistaa täydeltä terältä. Ja aivan jalkasi juuressa kuulet aaltojen loiskeen, kun ne paljastavat ja taas peittävät sileät paadet, joiden ympärillä kellertävän ruskea rakkolevämetsä vihreässä syvyydessä taipuen nuokkuu — — — sointuisa on laineiden laulu, aina yksitoikkoista, mutta kuitenkin viehättävän suloista, rauhoittava kuin kehtolaulu.
Keskipäivä lähenee. Vielä tulee joku nuori lintu uiden kuvillemme, mutta useimmat ovat lyöttäytyneet suuriksi parviksi, jotka kaukana rannasta ahkerasti sukeltaen hakevat ruokaa. Ei kannata enään odottaa ja vatsassa tuntuu niin oudolta — ruokaa, niin ruokaa! Märät kuvat nostetaan ruuheen ja tälle päivälle on ammunta lopetettu. Haahtemme, jonka pohja ja penkit ovat kirjavina alleista — upeita pitkäpyrstöisiä, mustan- ja valkeankirjavia »kukkoja», vanhoja ruskeita naaraita, harmajia kesällisiä nuoria lintuja — vedetään taas korkealle ylös maalle ja kantamus riistaa jokaisella astumme kanervikossa kiemurtelevaa kivistä polkua pitkin majallemme.
Kotiaskareet alkavat. Hakataan puita, ja kohta on potaattipata tulella. Kuvat asetetaan lieden ääreen kuivamaan, parittain ripustetaan riista sitävarten varattuihin nauloihin etehiseen. Pyssyt puhdistetaan. Pöytä katetaan ja hillitsemättömästi syömme, tupakoimme ja syömme taas — — —.
Mutta hilpein mielin ja kylläisinä kahvin ääressä muistelemme aamullisia seikkailuja, lintuparit luetaan, ohitse menneet laukaukset ja »räätälit» s.o. haavoitetut linnut lasketaan, syyt siihen tahi siihen huonoon laukaukseen selitetään ja puhetta piisaa loppumattomiin.
Ruokalevolla ollessamme epäilemme, löytyykö meitä onnellisempia olentoja, laiskempia ja vapaampia — — – hermot sopusoinnussa, suolaista meri-ilmaa keuhkoissa, tyytyväisyyden tunne koko olennossamme.