MATEITA PYYTÄMÄSSÄ
Kun talvi on lumiaan siihen määrin seulonut, että ainoastaan aidanseipään nipukka pehmeästä valkopeitteestä pilkistää, kun pureva pohjoinen yöt päivät rimpuilee tahi kaakkoistuuli kinoksia yhä korkeammiksi kohottaa, silloin ovat kesäiset kalaretket, suloiset syysmetsästykset muistoja ainoastaan.
Jo kuukausia sitten kalaveneesi kumoon kallistettuna talviteloillaan lepää. Jäniskoirakin on vapaaksi päässyt, mutta nurpeana se vain ajoteitä astelee, polkuja pitkin juoksentelee. Ei edes koetakkaan pujahtaa syksyisille jänismaille, missä koivut kaariksi taipuneina, lepät luokiksi vääntyneinä, männyn oksat lumen painosta katkeamaisillaan metsämatkan mahdottomaksi tekevät.
Eivät nouse enään teiretkään mäkilöille kuviasi katselemaan, tekolintujasi tervehtimään. Tuolla tasaisilla niittymailla vain viihtyvät, vihdiköissä kulkevat urpuja ahmimassa — — —.
Jos olet metsämies ylen onnellisissa oloissa, voit mahdollisesti kontion pesäänsä kaataa, iloksesi ilveksen puusta pudottaa. Tahi jos metsäpolulla olet vanha ja kokenut, voit hiihdellen ketunrautoja virittää, joihin Mikko mielevä käpälin käpsähtää.
Mutta — vähän on meillä enään sellaisia, jotka karhunkaadantaan osallisiksi osuvat tahi ketunrautojen virittämistä huvikseen harjoittavat.
Jää siis meille maalaisille ainoaksi talvihuviksemme hiihtäminen!
Mutta — ei paljas hiihtäminenkään kalamiehen kaihoa, metsämiehen mieltä viihdytä. »Kalalle kala vetääpi, lintu linnun soitimelle!»
Oletko käynyt madekoukkuja kokemassa — — –?
Kun pyry-ilma parhaillaan valkopilviään vasten akkunoitasi tupruttaa, silloin koukkusi, siimasi, syöttisi sekä muut asiaan kuuluvat kalut järjestelet. Ja kun tuisku vihdoin on tauonnut ja hidas talviaurinko metsänlatvojen yli kohonnut, asetat lapion, tuuran sekä kalastustarpeet sisältävän laukun keveälle kelkallesi. Nouset suksillesi, pistät kelkannuoran silmukan kainalojen alle, sauvan kumpaiseen käteen, pieksunkärjen varpaalliseen ja potkaiset — — — että suksi ladulla loksahtaa.