Kohta oletkin ison järven jäällä, joka viittatien kaksoisviivan halkaisemana aina yhtä puhtaana ja valkeana, yhtä tuoreena ja tasaisena peninkulmittain eteesi aukenee.

Lähellä olevan metsäisen niemen kärjestä leikkaat itsellesi katajoita koukkuviitoiksi, sidot ne yhteen, ahdat ne kelkkaasi ja hiihdät hiljalleen ulos ulapalle aukealle, suuntaat suksesi selkäsaaria kohti.

Haet vedenalaista harjannetta, missä kalat kauniit kuljeksivat, mahaisat mateet oleksivat, ja tunnustellen tutkit tuttuja, järveä ympäröiviä lumisia korkeuksia, jotka pehmeäpiirteisinä näköpiiriä rajoittavat. Muistelet kesällisillä onkimatkoilla ottamiasi tarkkoja ristimerkkejä, jotka nyt, talvipuvussaan, hieman oudoilta tuntuvat — — —.

Vaan vihdoin olet varma paikastasi, nouset suksiltasi, otat lapion ja luot jään näkyviin. Isket tuuralla, että jäät helähtelevät ja sirut vasten silmiäsi sinkoilevat, ja kohta vesi ilmoille pulpahtaakin. Aukkoa suurentaen nostat siivilällä jääpalat syrjään, ja avonaisena mustana silmänä talvinen järvi sinuun tuijottaa, ikäänkuin ihmetellen katselee Ahtolan rauhan rikkojaa — –. Ja kaakosta kohoavan lumipilven ensimmäiset hiutaleet putoavat äänetöinnä, painuvat ja häviävät pimeään avantoon, jonka pinnassa voit kumaraisen kuvasi nähdä.

Laukustasi otat kartionmuotoisen lyijyluodin lankoineen ja annat sen kiitää pohjaan, johon se nytkähtäen pysähtyy. Vedät ylös, ojennettuja käsivarsiasi sylimittana käyttäen — — — kolme syltä — onhan tuota siinä! Tarkastelet luotia: aivan niin — saveen sattui, oikeaan paikkaan osuttiin! Otat syöttisi — tuoreen kuoreen — ja sidot siimasi vaskilankasilmukkaan. Sylkäiset tietysti pari kolme kertaa, lasket täkysi painumaan ja neljä, viisi syltä siimaa päälle. Mutta langan pään sidot avennon laitaan pystytettyyn merkkikatajaan. Lunta luot mustan silmän täyteen, ettei öinen pakkanen kovin paksua kantta, siihen rakentaisi. Ja kohta valkea lumikeko avannon aukon täsmälleen ilmoittaa — — —.

Kymmenkunnan sylen päässä uudistat äskeiset temppusi. Ja kun olet kolmattakymmentä koukkusta laskenut, on hämärä taas käsissä ja odottavin tuntein hiihdät kotia.

Vuorokauden, ehkä parin kuluttua seisot taas aukasemasi avennon ääressä, missä musta vesi vuoroin nousee ja laskee aivan kuin järvi hengittäisi. Nostat siimaa, joka alussa tuntuu keveältä, mutta äkkiä käy raskaaksi — jo tuntuu nykiminenkin — koukkuun on käynyt otus — varovasti lapat lankaa. Jo ilmestyy ammottava kita ja iso pää ahtaaseen reikään. Pistät sormesi kidusaukkoihin ja nostat kiemurtelevan kalan jäälle kierielemään, mateen lumeen piehtaroimaan, missä se kohta kuin sokerijauhossa vieritettynä kontettuu, jäykistyy ja liikkumasta lakkaa — — —.

Mutta mielihyvällä iltahämärässä mustaselkäiset, valkomahaiset, pulleat mätimateet kelkkakorissasi kotiin kiidätät.

MITEN KESÄPÄIVÄNI VIETTÄISIN

Huoneeni katoksi kuulakan sinitaivaan toivoisin, pilvettömän ja korkean — ainoastaan siellä täällä joku auringon valaisema, hupaisasti liitelevä valkohattara, jota silmäni saattaa huoletonna seurata. Seiniksi huojuvat koivut ja korkeat kuuset, leppeän lounaistuulen tuudittamat tahi totiset, pihkalta tuoksuvat männyt, jotka nuokkuen nuoria kerkkiään, niinkuin joulupuu kynttilöitään, minulle ojentelevat. Vihreän huoneeni uutimiksi tuoksuavat valkotuomet ja kukkivat pihlajat, puhtaat kuin lapsen rukous. Ja tuuli lämmin, joka siitepölyä keltaisena pilvenä männystä toiseen kuljettaa, huminassaan taruja kuulumattomia minulle kertoen.