* * * * *

Äänetönnä on kylä, äänetönnä uinuva, syyskirjava metsä, kun aamuhämärässä portaita alas astumme — koirani ja minä. Himmeän hopeanhohteisina sänkipellot ja paljaiksi syötetyt niityt hallayön harmajassa kuurassa aina metsänlaitaan laajenevat. Ei karjankellon kalkatusta, ei varpusen viserrystä, ei ääntä mitään — miellyttävä hempeä hiljaisuus vain ja aamu-ilma raitis, vaikuttaen kuin virvoittava kylpy — on niin keveätä käyskennellä.

Jo metsään painumme ja männikön tasaisesta vihreydestä keltaiset haavat ja punaset pihlajat tulijoita tervehtivät. Heleinä puolukat peuranjäkälän pehmeässä harmajassa punottavat.

Jo pääsi hurtta kahleista! Täydessä toimessa se yöllisiä jänönjälkiä selvittelee, koettaen päästä perille, mihin puikkelehtiva pitkäkorva on päivälevolle painautunut. Pärähtää jänisräikkä, että metsä kajaa ja ääntä oudoksuen lähtee jossain kaukana kellokaula hevonen laukkaamaan.

Valkenee jo päiväkin kokonaan. Ensin sinilaen hattarat näkymättömän auringon valossa ruskottavat, sitten korkeimmat puunlatvat punottamaan rupeavat — kohta väritulva yli taivaan ja maan ulottuu, kun auringon loistava ympyrä yli metsänrannan pilkistää. Tuuma tuumalta se nousee, yhä kirjavammaksi käy metsä. Koivun tuohi helottaa, männynkaarna tulisena ruskottaa, kohta jokainen kuurahelmi maassa pienenä sateenkaarena loistaa, lukinverkot hopeasiltoina pensaasta toiseen kulkevat.

Ovat linnutkin heränneet. Niityllä syksyinen kirvinen sirittää, kaukaisella mäellä teeri kuhertaa, viljelysmailla ensimmäinen aamuvaris vaakkuu ja pensaissa nuoret peipot vaatimattomia lauluharjoituksia pitävät.

Ei vain nouse jänö jaloilleen! Alkaa tuntua raittiilta näin auringon noustessa, pyrkii vähän kuin väristyttämään ja pyssyä pitelevää kättä paleltamaan — –.

Kellertävän punaisena loistaa aurinko läpi järvenpinnasta nousevan aamu-usvan ja säteet ikäänkuin tanssivat kullankarvaisessa sumussa, rakentavat kuin valosiltoja silmäni ja tuon yhä kohoavan valopyörän välille. Silloin tällöin karisee yksinäinen lehti, leijailee hetkisen ja laskeutuu ripsahdellen maahan.

Mutta mietteistäni herättää minut kimakka haukunta! Jopa sai jussin jalkeille! Niin odottamatta alotti, äkillisesti ääntelemään rupesi, että oikein sydän hytkähti!

Haukunnan alkupaikalle kiiruhdan, aukealle kallionkielekkeelle kohoan, mistä metsätöyryt ja viidakon ympäröimät niittytilkut voin silmällä pitää.