Siellä sykkivin sydämin ja kuulokalvot jännitettyinä kuuntelen hetkeksi heikkenevää ja taas kovenevaa haukuntaa, seuraan sen joka vivahdusta aivan kuin etevintä laulajatarta kuunteleisin. Ja miten se saa tunteeni vaihtelemaan — aina sen mukaan läheneekö vai pakeneeko haukku. Saa sydämeni oikein reutomaan ja peukaloni hermostuneesti hanaa hypistelemään, minut silmäksi ja korvaksi miltei kokonaan muuttumaan.
Mutta — äkkiä lakkaa hurtta haukkumasta — — — jokohan haihtui jäljiltä varma koira? Ja vielä hyvän aikaa luulen haukuntansa kuulevani, vaikka ainoastaan syysmetsän hiljaisuus korvissani soipi, tulviva verivirta kuuloelimissäni kohisee — — –.
Vaan alottaa se taas, mielestäni kahta suloisemmalla äänellä ja loittonee, loittonee yhä, kunnes ääni kuin naapuripitäjästä kuuluu, mutta vihdoin lähenemään, yhä lähenemään rupeaa — — —.
Ja taas alkaa tuo milloin levottomassa epätietoisuudessa häilyminen, milloin iloisen toivon jännityksessä oleminen — tuleekohan näkyviin — meneeköhän ampumamatkaa ulompana ohitseni — — — yhä haukku lähenee!
Samassa sydäntäni oikein tuuppaavan tunnen — tuolla tulee piippoen lepikossa, vilahtelee viidakossa harmaja jänö, käpälät ja kyljet märkinä vedeksi muuttuneesta kuurasta.
Jo tyynnyn — lähenee se nyt varmasti — — — kunnes pyssyni äänen päästää, karvatukot pöllähtävät ja pitkäkorva pylkkimästä lakkaa. Voitonriemuisena »Alls todt» huudon koiralleni kajahutan, siten työnsä tuloksen sille ilmoittaakseni ja kohta se ilmestyykin, vähän väsähtäneenä, mutta iloisena kumminkin, ja kahleen kaulaansa se taas saa.
Miten molemmat mielissämme olemme, kun jänistä aukasemaan rupeamme! Millä nautinnolla koira noita matomaisesti kiemurtelevia suolia katselee, ja mikä miltei hekumallinen väristys selkääni karsii, kun käteni aamukylmässä höyryäviin, kuumeen kuumiin sisälmyksiin upotan ja verenhaju nenääni nousee. Ja osalle hurtta pääsee — maksat, sydämet, keuhkot saa, veren lämpimän ruumiinontelosta latkia. Sitten herttaisen levonhetken auringon kuivaamalla sammalilla vietämme.
Mutta uusilla mailla tuon saman leikin vielä monta kertaa sinä päivänä uudistamme.
Kohoaa aurinko korkeimmilleen, katoaa aamukaste ja ilma lämpenee. Haihtuneet ovat yölliset jäljet kokonaan ja tyytyväisinä, onnellisina taas kotikaton alle astumme.
* * * * *