Te metsästyksen parjaajat!
Sanokaa tätä kertomusta raa'aksi, sanokaa metsästystä surkuteltavaksi julmuudeksi, luvalliseksi eläinrääkkäykseksi! Mutta me jahtimiehet sanomme: »eläköön metsästys!»
TALVINEN METSÄ
»Musta on jälki kesäisen jäniksen», sanoo kansa — ja niin onkin. Et saata maan sulana ollessa sanoa, mitä metsäpolkua teiri on tallustellut, mistä aidanraosta jänis juosta puikahtanut.
Mutta kun talvinen lumi peittää maan, kun tammikuun kinokset ovat metsän mättäät tasoittaneet ja valkoiset hunnut kantojen päähän pukeneet, silloin voit vaivatta Tapiolan salaiseen metsään tutustua.
Kun leudon lumisateen jälkeen metsissä vaellat, saloja samoelet, silloin ikäänkuin avoimesta kirjasta metsän salaisuuksia luet ja lumeen painuneita tuoreita jälkiä kirjaimina käytät. Ne sinulle Tapiolan kieltä opettavat, sen tapoja ja taikoja tulkitsemaan neuvovat.
Tuolta valtamaantieltä eroaa metsämaille menevä talvitie, jota heinämiehet, ranganvetäjät ja tukinhakkaajat silloin tällöin käyttävät. Joka kerta kun sen kohdalle tulet, niin se ikäänkuin myhähtelee sinulle ja salavihkaa hiihtämään tahi kävelemään kehoittaa, luvaten luonnonystävälle näköaloja uusia, kummia kuulumattomia näyttää — — — ja kerran se saakin sinut seuraansa.
Lumista kangasta se ensin mutkitellen nousee, missä huurteiset hongat ruskearunkoisina, paksukaarnaisina kohoavat. Aina tänne saakka on kiviaidassa asuva kärppä yöllisen metsästysmatkansa ulottanut, koska sen tutut jäljet hangen pinnassa huomaat. Ahonrinteellä näkyvät aamun virkut teiret käyneen katajamarjoja appomassa.
Sitten suksesi solumaan rupeavat, maa viettää alaspäin, matalammaksi käyvät männyt ja kuusikkoon hyvällä vauhdilla kuhahdat. Pienemmiksi painuvat kuusetkin, oksat jäkäläpeitteisiksi — hiihdät vaivaista havumetsää, nääntyneen näköistä koivikkoa — ja neva aukenee eteesi. Vielä äsken kuulit halkomiehen kaikuvan kirveeniskun, mutta nyt alkaa talvisen luonnon hiljaisuus korvissasi soida.
Valkovaipan peittämänä talvinen neva tasaisena levenee miltei silmänkantamattomiin. Oikealla puolellasi matala männikkö helottaa latvojen tasalla seisovan, puiden lomitse loistavan kalpean talviauringon sairaloisessa valossa. Vastaisella puolella kohoaa vielä hiihtämätön kuusikko, tuijottaa mustanvihreänä tuntematon, kolkko korpi. Ulommas valkoaavikolle on joku kituva koivu tahi nääntyvä mänty uskaltanut, mutta puista paljaana nevan keskikohta aina sinertävään kaukaisuuteen ulottuu, sillä ei menesty märässä maaperässä, pehmeässä turvemullassa isompi puu. Kun mänty hiukan suuremmaksi ehtii sukeutua, silloin tuulet sitä huojuttamaan — hienot juurihapset, ravinnon imijät irtaantuvat ja kasvuunsa pysähtymään, nääntymään ja vähitellen kuolemaan on mänty tuomittu — — —.