Kohta itäinen taivas pakkasessa rupeaa punottamaan, metsäin latvain läheisyydessä teräksen siniväriä tavoittelee. Jo pyörähdät talvitieltäsi takaisin valtamaantielle, missä huurteinen puhelanka valkeana viivana pehmeästi kaarrellen pylväästä pylvääseen kulkee, ja punainen, valkeatauluinen kilometripatsas ikäänkuin kotiin kutsuu, matkasi pituudesta muistuttaa — — —.
MERILINTUJA
Kapea salmi leveni ja meren ääretön puoliympyrä alkoi auveta keulamme eteen. Saaret molemmin puolin kävivät matalammiksi, kuusimetsä harveni ja kareilla näkyi ainoastaan joku tuulen pieksämä mutkainen mänty, pahkainen tervaleppä, maata kiemurteleva kataja. Vielä kauempana ulapalla nousivat viimeiset luodot punervankiiltävinä, pyöreinä ja paljaina ikäänkuin oudot, kylkensä tahi selkänsä vedestä kohottavat meripedot. Ja puhtaana kuin pyhä kirkonkynttilä seisoi luoteessa solakka majakka, häikäisevän valkeana länsiauringon valossa.
Jo näkyy siellä täällä musta kiislapari tahi yksinäinen uroshaahka, leskeksi jääneenä, kun naaras hautomaan on ruvennut. Kirjava rantaharakka, karien kaikkihuomaava poliisi, huutaa varoittavasti ja käen kukunta kuuluu Eckerön »mantereen» kuusimetsästä, milloin selvään milloin häviten rantakiviä vasten vierivän mainingin yksitoikkoiseen kohinaan. Mutta vielä loitompana pohjoista kohti kangastavat kaukaisimmat saaret korkealle yli vedenpinnan kohonneina, häviämäisillään kuin unikuvat.
Sinne juuri olimme matkalla, haahkoja kuvilta ampumaan, meren siivellisiä asukkaita pyytämään.
Kaikki, mikä kuului tällaiseen metsästykseen, oli sovitettu veneeseen. Muhkeat uroshaahkan kuvat, valkoiseen vaatteeseen käärittyinä, ettei pöly puvun valkeutta himmentäisi, vaatimattomat kallionkarvaiset, ruosteenväriset naaraat, mustat pilkkasiivet, kesynnäköisinä lautainsa päälläkin, töyhtöniskaiset koskelonkuvat. Pari haulipyssyä, vanhaa suusta ladattavaa taattua toveria ja raskas rautainen hyljepyssy oli asevarastonamme. Ja turkkeja, patjoja, peitteitä lukuisasti, jos pohjatuuli mahdollisesti mahtailemaan rupeaisi, kovin kolkoksi kävisi.
Tuulta vain ei kuulu, vaikka kaikki konstit koetetaan. Siinä veneemme mainingissa kelluu ja ainoastaan silloin tällöin ulappa karehtii tuolla kaukana, missä vesi ja taivas yhtyvät — — —. Vasta illansuussa rupesivat purjeemme elämään, kokassa kohina kiihtyi ja keulavesi alkoi lotisten laulaa. Tasaisella vauhdilla sivuutimme oudonnäköiset merimerkit, purjehdimme ohitse mustuneen, kylellään könöttävän laivanhylyn, lintuparvet enenivät ja saavuimme tyrnipensaiden seppelöimän saaren rantaan.
Satojen lokkien soittaessa korvia särkevää sinfoniaa, jossa rantaharakan vihellys ja punajalkaviklan ääni piccolohuilua esittävät, astumme maihin.
Todellakin on lintuelämä vilkasta, äänet ja huudot hurjan vaihtelevia! Kaikkialla kuuluu nuorten, vasta tulevana vuonna avioliittoon aikovien haahkain »kvok-kvok-kvok» eri ääni- ja tahtilajeissa. Jostain kaukaa kuuluu airojen säännöllinen jyskytys ja ajoittain jymähtää kaiuton laukaus — — —.
Mutta ei ole aikaa kuunnella, sillä aurinko lähenee laskuaan. Nopeasti korjataan vanha ampumakoju litteillä hietakivikappaleilla ja jykevillä mukulakivillä. Kuvat asetetaan paikoilleen, haahkat suoraan eteemme, osaksi rantakiville, osaksi veteen, pilkkasiivet vasemmalle kellumaan, koskelot oikealle. Vene kätketään niemen taa, ahtaaseen kojuun kannetaan vaatesäkki istuimeksi, pyssyt kaikki ladataan, ampumatarpeet sovitetaan otollisiin paikkoihin kivien lomiin ja sitten alkaa odotus — — — ja luonnonlaulajaisten kuunteleminen.