Kuta matalammalle punottava aurinko siirtyy, kullaten tyrnipensaiden puoleksi puhjenneet lehdet ja okaiset oksat, että ne kaikissa iltaruskon väreissä palavat, sitä vaihtelevammaksi käy meren musiikki, sitä korkeammalle kohoaa saariston sataääninen soitto. Naarashaahkat vokottavat, yksinäiset uroot valittavat, rantaharakka viheltää »gliip—gliip», koskelo lausuu »prak-prak, prak-prak» ja ulkona ulapalla ammoo silkkikuikka ikäänkuin intohimoinen mulli. Mutta yli kaiken kaikuu tiirain kimeä parkuminen, lokkien kova-ääninen loilotus. Voimakas raukutiira rätisee aivan kuin palttinaa äkäisesti reväistäissä. Satunnaisen väliajan käyttää hyväkseen teiri, joka metsäisellä sisäsaarella väsymättä kukertelee ja ajoittain kohtaa korvaa kaukaisen käen soinnukas, tuskin kuuluva kukunta — — —.
Samassa kuuluu heikkoa siipien suhinaa, se lähenee, kovenee, vesi kohisee ja edessämme uiskentelee pohjoisten meriemme kaunein lintu, kuviamme tervehtimään tullut uhkea uroshaahka. On aikaa eläintä ihailla, sillä vielä se on syvällä vedessä — ja kaunis se on! »Niska vihreä kuin talvisen meren jää, selkä valkea kuin vaahto aallon, vatsa musta kuin meren syvyys.» Mutta nyt se ui kohompana — samassa savupilvi pöllähtää kojustamme ja saaristolaisen kotitekoisten haulien lävistämänä kaunis lintu sortuu surman suuhun ja joutuu veneeseen, joka kätköstään soutaa esille sitä korjaamaan. Ja uudelleen alkaa odotus.
Mutta eivät ole Aallottaret anteliaita tänään, ei olekaan sopiva ilma haahkanammuntaan — on liian tyyni! Iltarusko on valjennut, kiillotetun raudan näköisenä päilyy meri ja rannan pensastosta hiipii tuskin huomattava hämärä esille. Vielä saapuu kuvillemme joku yksinäinen pilkkasiipi, joka haahkain puutteessa ammutaan. Puhelias koskelo-uros houkutellaan ääntään matkimalla tekolintujemme luokse kiemailemaan. Ihmetellen, uteliaana kirjohöyheninen, kaunis lintu tyyniä koskelonkuvia matkan päästä katselee. Ja nokkaa aina uudelleen veteen kastaen se lähenee yhä enemmän, kurkistaa hieman hämillään noita kummallisen rauhallisia tovereja, kunnes se äkkiä tarttuu naaraskuvan niskatöyhtöön ja tukistaa kelpo lailla. Mutta samassa ansan aavistaen se peräytyy, silloin laukauskin jymähtää ja selällään vedenpinnalla lintu kelluu, valkea vatsa hopeana loistaen ja tummanpunaiset jalat liikahdellen ikäänkuin uimaliikkeitä tehden — — —. Mutta kun hämärä himmeämmäksi käy ja lokit rauhoittuen levolle laskevat, silloin lakkaavat vesilinnutkin kokonaan lentelemästä. Tuolla tyyneellä ulapalla vain uiskentelevat ja ilojaan pitävät.
Noustaan ahtaasta kojusta, jäykistyneitä jäseniä oi'otaan ja sitten lähdetään pienelle kävelyretkelle saaren kalliokukkuloille lokkien koti-elämää katselemaan. Jo huomaa meidät ensimmäinen ikäänkuin vahdissa oleva valkolintu, sen hälyytyshuuto saa muutkin hereille ja kohta on hämärä raivostuneiden lintujen huutoja täynnä, kun sadat ja taas sadat lokit ja tiirat yörauhan häiritsijöitä karkoittaa koettavat.
Saaren korkeimpien kukkuloiden lomissa, missä tuulen tuivertama niittyvilla lätäköitä ympäröi ja ruskea vesi mustana kiiluu, löydämme pienen kaisloista ja heinänkorsista laaditun kuopan toisensa vieressä, pesän toisensa perästä, jossa milloin kaksi, milloin kolme lokin munaa lämpimänä lepää. Katajapensaasta pyrähtää teirentapainen lintu ja — todellakin, kun sinne kurkistamme, niin teirenpesän löydämme! Kuusi kellertävää, ruskeatäpläistä munasta sirossa syvennyksessä katajain suojassa. Millähän metsälintukin, ahojen asustaja poikiaan karulla karilla, lokkiluodolla elättänee! Mutta haudo rauhassa teiriparka, on sinulla täällä vihollisia ilman meitäkin! Tyrnivyöhykkeessä lähellä rantaa löydämme munivat haahkanaaraat, jotka miltei sallivat itseään silittää, ennenkuin untuvavallin ympäröimästä pesästään pakenevat — — —.
Kymmenen hautomatonta kirjavaa lokin munaa lakissa palaamme ja kun nuotio saaren mannerpuolelle on sytytetty — ettei laivat valkeatamme tuikkavaksi majakantuleksi luulisi — keitetään ne vanhassa läkkiastiassa ja hyviksi ne havaitaan.
Yöllisen aterian syötyämme kootaan kuvat ja muut tavarat veneeseen, joka suunnataan vielä kauvemmas merenpartaalla olevia kareja kohti, missä perhehuolista jo vapaat uroshaahkat vanhanpojan elämää viettävät.
Ja kun aamurusko koillisen taivaanrannan kullalla koristaa, silloin meren äärimmäisellä luodolla jo uutta lintu-onneamme koetamme.
LUVATTOMALLA AJALLA
Muutaman myrskyisen sadepäivän perästä tuli pouta taas, mutta silloin oli kesä lopussa ja syksy ovella — vaikka olikin vasta elokuu kulumassa. Tuli tuollainen hiljainen syyspäivä, jolloin kaikki tuntuu kuuntelevan, kaikki odottavan, koko luonto ikäänkuin johonkin valmistuvan.